Vuoden 2020 kirjat – nämä jäivät mieleen päättyvältä vuodelta
Vuosi 2020 jäi oman kirjallisuuden käyttöni osalta mieleen äänikirjojen läpimurrosta. Äänikirjojen myötä olen kuluttanut kirjoja luultavasti enemmän kuin minään aiempana kalenterivuotena.
Siksi koostankin tämänvuotisen ”vuoden kirjat” -listani teoksista, joita olen ensisijaisesti kuunnellut. Valikoimaani leimaa selvästi vakiintuneimpien genrekäytäntöjen ylittäminen ja häijyt henkilöhahmot.
Ensimmäisenä kuitenkin ilmiö.
Möhkäleet
Viimeksi kuluneen viikon olen viettänyt tiiviisti David Foster Wallacen Päättymättömän riemun (suom. Tero Valkonen, Siltala) parissa ja Olavi Uusivirran ääni korvissani. Olen vasta jonkin verran puolivälin paremmalla puolella ja varmaankin kirjoitan teoksesta, kunhan olen kuunnellut sen kokonaan.
Kovin paljon David Foster Wallacen nykyklassikosta ei mittansa puolesta jää jälkeen Markus Leikolan Teidän edestänne annettu (WSOY, lukija Antti Virmavirta). Rakenteeltaankin teoksissa on paljon yhteistä, sillä kummassakin seurataan vuorovedoin eri tarinalinjoja.
Päättymättömän riemun ja Leikolan romaanin kaltaiset mammuttikirjat tuntuvat sopivat erityisen hyvin kuunneltavaksi. Paksua kirjaa lukiessani alkaisin ennemmin tai myöhemmin harppoa ja silmäillä. Äänikirjassa on pakko kuunnella jokainen sana.
Kuuntelemisen intensiteetti tosin ainakin minulla on keskimäärin alempi kuin lukemisen keskimääräinen intensiteetti, mikä sekin sopii tällaisiin kirjoihin, joita ei ehkä niinkään ole mielekästä omaksua kuin kokea. Vaikutus perustuu osin massaan ja sattumanvaraisiin mielleyhtymiin.
Kun äänikirjan parissa viettää kymmeniä tunteja, lukijan panoksella on poikkeuksellisen paljon merkitystä, onhan myös hypnoottisuus osa mammuttien viehätystä. Virmavirta tulkitsee Leikolan romaanin nokkeloivaa kertojaa taitavin äänenpainoin. Uusivirta eläytyy ja ”näyttelee” David Foster Wallacea enemmän kuin suomalaisissa äänikirjoissa on tapana (mutta toisaalta vähemmän kuin anglosaksisessa perinteessä on tapana).
Kaikkiin möhkäleisiin äänikirjamuoto ei tietenkään sovi. Esimerkiksi Marisha Rasi-Koskisen typografiallakin pelaava REC (S&S) on omimmillaan painettuna.
Vuoden suomenkielinen
Vihainen, ärsyttävä, rakastettava! Tuuve Aron Kalasataman (WSOY, lukija Karoliina Niskanen) minäkertoja lasettelee ilkeyksiä kanssaihmisistään. Koko maailman tyhmyys ja typeryys saa kyytiä niin purevasti, että välillä tekee pahaa, kun on tunnistavinaan jonkun romaanihenkilön tosielämäesikuvan.
Kalasataman päähenkilö ja Aro vastaavat ulkoisesti toisiaan, eli autofiktiosta on kyse, mutta paikoin teos muuttuu pamfletiksi tai esseeksi. Lajityyppien rajat liukuvat hienosti ja huomaamatta, kerronta pyörähtelee rennosti ja tulistuu taifuuniksi. Mahtavaa!
Vuoden ruotsinkielinen
Vuoden kovin kotimainen kirjadebatti käytiin Johanna Holmströmin Märta Tikkasesta kertovan kirjan ”Borde hålla käft” – En bok om Märta Tikkanen (Förlaget M, lukija Ylva Ekblad) kohdalla, mutta kirja on kiinnostava ilman kiistaakin.
Vaikka kirjan päähenkilö on tietenkin Märta Tikkanen, Holmström kirjoittaa itsensä vahvasti mukaan teokseen. Näin hän pääsee tarkastelemaan Tikkasta nykyhetkestä ja vertaamaan Tikkasen uran tärkeimpien teosten ilmestymisajan Suomen (ja Ruotsin) kirjallista elämää 2020-lukuun.
Vuoden englanninkielinen
Päädyin kuuntelemaan Lionel Shriverin The Motion of the Body Through Spacea (HarperAudio, lukija Laurence Bouvard) hetken mielijohteesta. Kaverin Facebook-seinällä mainittiin Lionel Shriver, jolta en ole lukenut yhtään kirjaa, en edes tunnetuinta Poikani Keviniä (suom. Sari Karhulahti, Avain 2003). Tänä vuonna ilmestyneen The Motion of the Body Through Spacen esittelyteksti viekoitteli lataamaan kuunneltavaksi juuri sen.
Miten häijy ja poliittisesti epäkorrekti kirja! Kuusikymppisen päähenkilön mies yhtäkkiä yllättäen kertoo päättäneensä juosta maratonin. Päähenkilö itse on liikkunut aktiivisesti koko elämänsä ajan, mutta ei enää pysty pitkiin liikuntasuorituksiin. Vierestä hän seuraa miehensä hurahtamista kuntoilukulttiin, ja miehen lipevä valmentaja iskostaa tähän maratonin rämpimisen jälkeen ajatuksen triathlonin läpäisemisestä.
Kun The Motion of the Body Throug Spacea kuuntelee olohuoneessa harjoitusvastukseen kiinnitettyä maantiepyörää polkien, saa nauraa itselleen. Kestävyysliikuntakultin lisäksi Shriver viskoo herkullista ivaa monen muunkin 2020-luvun ilmiön suuntaan.
Yllättäjä
Peter Englundin Murha Sunnuntaitiellä (WSOY, suom. Kari Koski, lukija Ilkka Villi) on historioitsijan kerronnaltaan taitava teos 1960-luvun ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Sen läpi kulkevana juonilankana on kloroformimurhana tunnettu tosielämän rikos, mikä suo mahdollisuuden markkinoida teosta true crimena.
Englund tuo tavan takaa esiin rikoskirjallisuuden ja rikoksien vuorovaikutusta. Ne heijastelevat toisiaan ja vaikuttavat toisiinsa.
Löytö
Kustannustoimittajani Samuli Knuuti kirjoitti taannoin Parnassoon kiinnostavan esseen amerikkalaisen rikoskirjailijan Lee Childin tuotannosta. Siitä asti Childiin tutustuminen on ollut tehtävälistalla. Tehtävälistalta käytäntöön siirtyminen vaati äänikirjaa ja kesän pitkiä pyörälenkkejä, joilla kuunneltavaksi Child sopikin niin erinomaisesti, että äänikirjapalveluni vuositilaston mukaan hänestä tuli vuoden toiseksi kuunnelluin kirjailijani.
Enemmänkin olisin kuunnellut Aku Laitisen lukemia Childeja, mutta jostain syystä Otava / Karisto ei ole julkaissut äänikirjana Jack Reacher -sarjan neljättä osaa Viimeinen vieras (suom. Pasi Punnonen, Karisto 2002). Otavalta lupailtiin äänikirjan ilmestyvän, mutta moneen kuukauteen sitä ei ole näkynyt, ei kuulunut.