Virheitä vilisevä kliseedekkari onkin postmoderni arvoitus
Elina Backmanin esikoisdekkari Kun kuningas kuolee (Otava 2020) on noussut kesän jonkinmoiseksi puheenaiheeksi. Tosin erikoisesta syystä: kirjan lukuisten faktavirheiden takia.
Linnut laulelevat toisin kuin luonnossa, moottoritien ramppi on väärässä paikassa, S-market aukeaa 1980-luvulla aamuseitsemältä, vaikka pitkälle 1990-luvulle asti kaupat saivat avata ovensa vasta kahdeksalta… Jos vanhan kuplavolkkarin takaluukusta heittää pari matkalaukkua, luukkua voi olla vaikea saada kiinni, onhan siellä on auton moottori.
Ja niin edelleen.
Luin kirjan virheistä niin paljon, että innostuin kuuntelemaan sen (luk. Sanna Majuri). Yllätyin.
Kun kuningas kuolee on kesädekkariksi tehty. Rikosgenren vakio-oletukseksi muuttunut sarjamurhajuoni siinä toki on, mutta rikostutkintaa olennaisempaa ovat kuumat kesäyöt ja sinkkupäähenkilön ihmissuhdekehitys.
Päähenkilö Saana on potkut saanut nettitoimittaja, joka on vetäytynyt etsimään itseään Hartolassa asuvan tätinsä luokse. Hän kuulee kolme vuosikymmentä aiemmin sattuneesta nuoren naisen kuolemasta, joka on aikoinaan herättänyt paljon huomiota mutta jäänyt epäselväksi. Aikaansa tappaakseen Saana ryhtyy setvimään kuolemantapausta.
Samaan aikaan Helsingissä Suomenlinnasta löytyy kuollut mainostoimistopomo, jonka ruumiiseen on painettu polttomerkillä kruunu. Kytkös kuningaskunnaksi itseään kutsuvaan Hartolaan alkaa vahvistua.
Kun kirjaa kuuntelee asiavirheitä vahdaten, niitä toki löytyy. Asiavirheitä enemmän kirjassa huomio kiinnittyy huonokielisyyteen, kliseisyyteen ja viimeistelemättömyyteen.
Vaikkapa viime vuosia kutsutaan toistuvasti lähivuosiksi (viime viikkoja lähiviikoiksi, viime päiviä lähipäiviksi), turhia johtolauseita on monta perkuusaavillista ja toistoa rekkalasteittain. Hämmentävän usein henkilöt ”hymyilevät” vuorosanansa.
Henkilöt juovat koko ajan ja vaikka mitä. Se on kirjan risovin kliseemäisyys. ”Jos et tiedä, mitä kirjoittaisit, laita mies kävelemään ovesta ase kädessään” -ohje on muuttunut muotoon: ”Kun et tiedä, mitä kirjoittaisit, kuvaile teen/karpalomehun/lonkeron/viinin/kahvin/veden/minkätahansajuoman juomista/laittamista/juoma-astian käsittelyä”.
Faktatäsmättömyyden, kehnokielisyyden ja kliseisyyden coctail on niin väkevä, että sille täytyy olla selitys. Jos kaikki tuo olisi tahatonta, kirja ei olisi voinut päästä läpi suuren kustantamon laaduntarkkailusta.
Selitys löytyy siitä, että kepeän kesädekkarin sijaan Kun kuningas kuolee on postmoderni romaani. Sen sisäistekijä on kovin paljon kirjan päähenkilön Saanan kaltainen henkilö.
Sisäistekijä eli implisiittinen tekijä tarkoittaa tekstistä muodostettavissa olevaa hypoteettista kuvaa tekijästä. Käsitteen toi kirjallisuudentutkimukseen Wayne C. Booth teoksessaan The Rhetoric of Fiction.
Kirjailija ei säästele päähenkilöään. Dekkareissa tavataan usein rakennesyistä henkilöitä, joiden älynlahjat eivät ole järin korkeat, klassisimpina esimerkkeinä Sherlock Holmesin ja Hercule Poirot’n apulaiset, mutta Backmanin Saana erottuu myös tässä joukossa.
Backman esittelee Saanan henkilöksi, joka tarvitsee yhden yön matkalle Berliiniin ruumamatkalaukun, tsemppaa itseään itsesuggestio-oppaiden opein ja on opiskellut (sala-)poliisintyötä Netflixin sarjoista. Saana päättää ryhtyä true crime -kirjailijaksi.
Kirjallisuudenhistoriallinen silmänisku on ilmeinen. Yhtä lailla Don Quijote uskoi olevansa suuri ritari, koska oli opetellut alan tavat lukemalla yliannostuksen ritariromaaneja. Backman virittää lukijansa Don Quijote -traditioon laittamalla romaanihenkilöiden kohtaamispaikaksi tuulimyllyn ja muistuttamalla lukijaa, että sen sijainnin selvittäminen onnistuu poliisilta varmasti helposti.
Kirja korostaa konstikasta suhtautumistaan reaalimaailmaan muillakin keinoin kuin ilmeisillä ”faktavirheillä”.
Ensimmäinen uhri on nimeltään Lars Sundin. Lars Sundin viimeisin teos, vuonna 2018 ilmestynyt Missä musiikki alkoi (Där musiken började, suom. Laura Jänisniemi, Teos & Förlaget) on nimetty samalla rakenteella kuin Kun kuningas kuolee. Toinen uhri Matti Eskola vihjaa laulajanimimerkkiin Matti Esko (oik. Matti Eskonniemi), jonka tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat ”Tietää saat viimeinkin” ja ”Silloin lauloi Virran Ola”. On luontevaa, että kolmanneksi kuolee henkilö nimeltä ”Virta”, Forss.
Heitä ennen on kuollut Laura Malm, ei sentään näyttelijä Laura Malmivaara.
Postmodernin rakenteen avaimet kirjailija tarjoaa esittelemällä lukijalle Raamatun, jonka sisälle on koverrettu kätkö. Suora vihje kertoo, että todistusaineisto on piilotettu Kun kuningas kuolee -kirjan sisälle.
Kun kuningas kuolee -romaanin kliseisyys saa selvän selityksen: se on dekkari, jollaisen sen päähenkilö Saana olisi voinut kirjoittaa. Saana on lukemastaan ja katsomastaan oppinut lukemastaan, että hiljaisuutta kuvataan mainitsemalla kellon viisareiden nakse tai loisteputkilamppujen sirinä.
Saana kuvaisi yhtä useampaa henkilöä kertomalla, että he eivät ole ”halaajatyyppiä”. Hän laittaisi ainakin kaksi henkilöä käyttämään oivallista kuulustelumetodia, hiljaisuutta. Hän käyttäisi englannista omaksuttuja teinimäisiä ilmaisuja.
Kun kuningas kuolee on kaiken tämän vuoksi kiehtovampi teos kuin vain ylipitkä, kliseinen ja ”virheitä vilisevä” kesäkirja. ”Virheiden” etsiminen on osa sen arvoitusta.
Kirjallisen käsiteleikin kiehtovuuksiin kuuluu se, että kun romaanille olettaa päähenkilön kaltaisen sisäistekijän, sisäistekijä pakenee toisenlaiseksi. Enää hän ei olekaan parikymppinen wannabe-kirjailija vaan kirjallisista keinoista tietoinen ja suurta osaa lukijakunnasta höplästä vetävä taituri.
Eikä kirjan sisäistekijä silloin enää muistutakaan sen päähenkilöä.