Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Viileän kesäpäivän Jano – Miksi uusin Harry Hole maistuu jatko-osalta?

Blogit Kirjailijan päiväkirja 23.7.2017 10:36
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Jo Nesbø on päätään pidempi muita skanditrilleristejä. Ei fyysisesti, sillä IMDB-tietokannan mukaan hän on vain 1,75 metriä pitkä, ja sitä paitsi varsinkin ruotsalaiset ovat kymmenen viime vuoden aikana haastaneet norjalaista mestaria kirjoittamalla kaksikkoina.

Harry Hole -sarjallaan Nesbø on omalla tasollaan teknisen taitavuutensa ja kaunokirjallisen kunnianhimonsa ansiosta. Jos trillereiden kirjoittaminen olisi taitoluistelua, Jo Nesbø keräisi täydet pisteet niin tekniikasta kuin taiteellisesta vaikutelmasta.

Luen hänen teoksiaan samalla tavoin kuin seuraan taikurin esitystä: henkeäni haukkoen ja samalla miettien, kuinka temppu tehdään.

Keväällä suomeksi ilmestyneen uusimman Harry Holen Janon (suom. Outi Menna, kust. Johnny Kniga) kanssa koin kummia. Ryhdyin lukemaan sitä suurin odotuksin, olihan edellisestä Hole-tarinasta kulunut neljä vuotta ja välillä kirjailija oli kynäillyt kakkosluokan teoksia, romaanin Isänsä poika ja Verta lumella -teosparin.

Jostain syystä Jano jäi kesken kolmeksi kuukaudeksi. Se on hämmentävää. Onhan juuri Nesbø ollut se kirjailija, joka on saanut minut luistamaan yöunistani.

Syitä voi etsiä minusta itsestäni ja kirjasta, ja syitä on varmasti molemmissa. Kun tauon jälkeen tartuin Janoon uudelleen, loppu holahti alas itsestään. Janoa sitä kohtaan oli, mutta ei päivän erämaassa juomatta vaeltaneen nestehukkaa.

Nesbø käytti minut aikanaan hurmanneita kikkojaan, mutta niistä tuntui muodostuneen maneereja. Esimerkiksi yksi Nesbøn peruskeinoista on lukijan harhauttaminen luulemaan, että kerronnan kohteena on toinen henkilö kuin (kirjan) todellisuudessa onkaan. Puolihuolimattomasti rutiinilla toteutettuna keinon taika murtuu.

Siinä missä hienoa taikatemppua ihastelee, vaikka on ratkaissut tempun, hienosti toteutettu temppu ihastuttaa. Keskinkertaisesti tehty silmänkääntö saa vain kohauttamaan olkapäitään: tämä taas.

Nesbøn viimeaikainen suuri teema on ollut isän ja pojan suhde. Se toistuu ja kehittyy Janossa komeasti pienin mutta merkityksellisin vedoin. Ylipäätään Janossa on vähemmän megalomaanisuutta ja sentimentaalisuutta kuin sitä edeltävissä Harry Hole -romaaneissa. Pidän kehitystä hyvänä. Kirjailija tuntuu päässeen samalla häntä viime aikoina vaivanneesta huumekoukusta.

Vaikkei Jano itsenäisenä teoksena resonoikaan minussa niin kuin monet aiemmat Harry Holet, toimii se ainakin hyvänä aperitiivina syksyllä elokuvateattereihin tulevalle Hollywood-elokuvalle, joka pohjautuu vuosikymmen sitten ilmestyneeseen Lumiukko-romaaniin.

Ehkä Janoa vaivaa jatko-osan maku siitä yksinkertaisesta syystä, että se on joka tasolla jatko-osa?