Vihaiset nuoret miehet vaihtoivat sukupuolta – ilkeästi sanomisen taito voi hyvin
Kiukku jalostuu parhaimmillaan hykerryttäväksi proosaksi. Sappea tihkuvat tekstit ovat tärkeä osa etenkin vaikuttamaan pyrkivän kirjallisuuden perinnettä.
Ärhäkkään ilkeilyn taitajiksi mainitaan usein vanhasta muistista vihaiset nuoret miehet.
2020-luvulla vihaiset nuoret miehet voivat edelleen hyvin, mutta biologiselta sukupuoleltaan he voivat yhtä hyvin olla naisia, eikä nuoruuskaan katso ainakaan kalenterista laskettua ikää.
Viime aikojen riemastuttavimpiin kirjoihin kuuluu Silvia Hosseinin (s. 1982) esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2021). Hosseini kirjoittaa niin tyylikkäästi, että hänen tekstiään lukee tai kuuntelee (kirjailijan itsensä lukemana) mielellään silloinkin, kun hän on väärässä.
Väärässä oleminen tarkoittaa sitä, että olen hänen kanssaan eri mieltä.
Hosseini on tietenkin hyvän puolella pahaa vastaan, mutta heti teoksensa aluksi hän käsittelee laajasti ulkomaanmatkailua, yhtä 2020-lukulaisen ihmisen synneistä. Hän tunnustaa syntinsä.
Kyllä, kyllä, tietenkin hän maksaa anemaksuja, mutta siitä huolimatta kirjan avaus sipaisee hienosti pois monia pamfletteja häiritsevän pyhimysmäisyyden. Eikä Hosseini pamflettia kirjoita, vaikka mieltä onkin. Monet esseet kiertyvät kirjallisuuteen, mutta aiheiden kirjo on laaja – ja alussa ja lopussa on kauniisti sanottuna peräaukko.
Vihaiseksi Hosseinia on paha mennä väittämään. Kaunokirjallinen viha on usein synonyymi nasakasti sanomiselle.
Tuuve Aron (s. 1973) Kalasatamassa (luk. Karoliina Niskanen, WSOY 2020) Aron kaltainen keski-ikäinen nainen romaanikerronnan sivussa sauhuaa aiheesta jos toisesta. Puhuttakoon siis vaikkapa autofiktiivisestä esseeromaanista.
Välillä lukeminen tekee pahaa, kun Aro lasettelee (toki romaanin kertojan suuhun laittamiaan) ilkeitä ajatuksia tunnistettavista kanssaihmisistään. Enpä haluaisi olla esimerkiksi Helsingin Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksen työntekijä, joka tunnistaa olevansa Aron piirtämän karikatyyrin esikuva.
Vaikka minäkertojan ryöppyjen kohteeksi joutuvia henkilöitä käy sääliksi, kaikkein säälimättömimmin Aro kohtelee itseään/minäkertojaansa. Kun itsensä kirjoittaa niin paljaaksi kuin Aro tekee, hänelle sallii kaiken.
Erilainen lähestymistapa on Aino Vähäpesolalla (s. 1994) esikoisromaanissaan Onnenkissa (luk. Karoliina Niskanen, Kosmos 2019).
Onnenkissan päähenkilö on lukenut feminististä teoriaa niin kuin Don Quijote ritariromaaneja – ja samoin seurauksin. Hänkin lähtee taistelemaan maailman vääryyttä vastaan, mutta tuulimylly-jättiläisten sijaan hän hyökkäilee joka puolella ympärillään olevaa patriarkaattia vastaan.
Kihelmöivän kirpeästi hyökkäileekin. Professorista tai poikaystävästä ei jää kiveä toisen päälle, sen verran kovaa päähenkilö mottaa.
Samalla Vähäpesola kirjoittaa hykerryttävän karikatyyrin ylianalysoivasta lumihiutalesukupolven edustajasta.