Vastoin ohjeita
Tapasin lounaalla Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun erään laitoksen esimiehen. Hän kertoi lopettaneensa johdantokurssien luennoinnin, vaikka oli aiemmin pitänyt niitä tärkeimpinä kursseina: johdantoluentokurssi on uusien opiskelijoiden ensimmäinen kosketus oppiaineeseen ja tieteenalaan, luultavasti tulevan ammattinsa erikoisalueeseen.
Miksi hän lopetti?
Professori sanoi, ettei hän koe olevansa enää hyvä. Hän haluaisi tuoda luennoilla tieteen lähelle jokapäiväistä elämää ja kytkeä sen päivän uutisiin. Hän haluaisi näyttää, etteivät opinnot ole maailmasta irrallinen vyöhyke vaan osa sitä, ja opettaa samalla ajattelua.
Kun hän puhuu päivän uutisista luentokalvojen ulkopuolelta, luentosalissa nousee käsi: ”Mitä me kirjoitetaan muistiinpanoihin?”
Opiskelijat odottavat vain nettiosoitetta, josta luentokalvot voi ladata, opetella ja raksia tentissä oikeat vaihtoehdot. Lukio on opettanut opiskelijoita siihen, että heille tarjotaan tietosisältö yksinkertaisesti ja mielellään helposti omaksuttavassa muodossa.
Professorin huomio tuli mieleeni, kun myöhemmin tällä viikolla istuin lukiolaisten Pikku-Finlandia-esseekilpailun tuomaristossa. Finaalitekstit olivat kaikki ansiokkaita. Ihailen nuorten kykyä löytää kirjallisuudesta ajatuksia elämään, tulkita kirjallisuutta ja soveltaa sitä.
Silti en voinut olla miettimättä sitä, että monessa esseessä näkyi malliopittua esseemäisyyttä. Kaiken lisäksi mallit oli omaksuttu akateemisesta esseeperinteestä, joka 2000-luvun esseekirjallisuutta vasten näyttää melkoisen pölyiseltä.
Sitä ihastuttavampia olivat ne esseet, joissa kirjoittaja oli rikkonut rajoja. Ei liikaa mutta sopivasti. Rajojen rikkomisen edellytys on tradition tunteminen, eikä millään voi olettaa, että lukiolaiset omaksuisivat kaiken muun opiskelun ohessa esseekirjoittamisen perinteen ja vieläpä uudistaisivat sitä ennen 20-vuotispäiviään.
Lukio-opetus on käsittääkseni muuttunut paljon siitä, mitä se oli 1990-luvun alkupuolella, jolloin itse olin lukiossa. Kahden tämänviikkoisen huomion perusteella kuitenkin tuntuu siltä, että oppilaat ovat joko opetettuina tai omaa konservatiivisuuttaan ennemmin arkoja kuin rohkeita. Kiltillä ja kuuliaisella suorituksella saa ysipuolen. Rajoja etsimällä saa kympin tai nelosen. Ei tarvitse käydä lyhyen matematiikan todennäköisyyslaskennan kurssia ymmärtääkseen, kumpi on arvosanoja optimoivalle lukiolaiselle järkevämpi tapa toimia.
Taiteessa tuollainen optimointi ei päde. ”Ihan kiva” ei ole juuri minkään arvoinen.