Väitöstutkija kertoo, kuinka helppo Suomessa on päästä palkituksi kirjailijaksi
Olen palkittu kirjailija. Yksin-romaanini sai Savonia-palkinnon ja valittiin Vuoden urheilukirjaksi. Olen saanut WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon, Tietokirjailija-palkinnon ja Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.
Enkä koe olevani erityisen menestynyt.
Ensi perjantaina Itä-Suomen yliopistossa väittelevä filosofian maisteri Terhi Leppäaho on väitöstutkimuksessaan ”Kiitosta kiinnostavimmalle kirjallisuudelle – Suomessa myönnettävät kirjallisuuspalkinnot ja niistä tuotettu kirjallinen julkisuus lehdistössä 1970–2000” perehtynyt suomalaisiin kirjallisuuspalkintoihin. Kuinka helppoa tai vaikeaa Suomessa on päätyä palkituksi kirjailijaksi, Terhi Leppäaho?
”Suomessa jaetaan väkilukuun suhteutettuna suuri määrä kirjallisuuspalkintoja. Ennen vuosituhannen vaihdetta maahan perustettiin 97 uutta kirjallisuuspalkintoa. Valtaosaa palkinnoista jaetaan vuosittain, joten todennäköisyys sille, että kirjailijana jokin palkinto osuu kohdalle, on melko suuri. Toisaalta kaikki palkinnot eivät kohdennu palkitsemaan vuoden parhaaksi arvioitua kirjaa, vaan palkintoja jaetaan rajatummin esimerkiksi oman kustantamon tai oman alueen paikalliskirjailijalle”, Leppäaho kertoo.
Terhi Leppäahon mukaan suomalainen kirjallisuuspalkinto myönnetään tyypillisesti ansiokkaaksi mielletylle kaunokirjallisille teokselle. Sen jakaa jokin kirjallisuuden alalla toimiva seura, yhdistys tai liitto ja siihen liittyy usein jokin pieni rahallinen korvaus. Palkintosummat ovat pääosin pieniä, yleensä alle 5000 euroa, eikä rahaa liiku välttämättä lainkaan, etenkään lasten- ja nuortenkirjallisuuden kohdalla.
”Viime vuosituhannen lopulta lähtien alkoi yleistyä myös se, että kaupungit ja kunnat sekä yritykset alkoivat jakaa omia kirjallisuuspalkintojaan. Tämän voi katsoa liittyvän kirjallisuuden positiiviseen symboliarvoon suomalaisessa yhteiskunnassa, minkä vuoksi kirjallisuuspalkinnon myöntäminen saatetaan kokea hyväksi pr-keinoksi”, Leppäaho sanoo.
Palkita voidaan joko teoksia tai tuotantoja.
”Teoskohtaiset palkinnot ovat yleisempiä, ja nekin kohdentuvat useimmin palkitsemaan nimenomaisesti kaunokirjallisen teoksen. Tietokirjallisuuspalkintojen osuus teoskohtaisista palkinnoista on noin viidennes”, Leppäaho laskee.
Vanhimmat kirjallisuuspalkinnot ovat perinteisiä, hyvälle kirjallisuudelle jaettavia palkintoja.
”1970-luvun jälkeen kirjallisuutta on alettu palkita laaja-alaisemmin, mikä on näkynyt esimerkiksi eri kirjallisuuden genrejen palkitsemisena. Oman lukunsa muodostavat niin sanotut vuoden kirjat. Kirjallisuuspalkintoilmiön nousu synnytti ilmiön, jossa palkintoja alettiin jakaa niin parhaimmalle eräkirjalle, urheilukirjalle kuin kristilliselle kirjallekin.”
Leppäahon historian alaan kuuluva tutkimus ei tarkastellut kirjallisuuspalkintojen saajia, mutta hänen haastattelemansa kirjallisuuspalkintojen jakajat kertoivat, että palkinnot pyritään usein jakamaan sellaiselle kirjailijalle, joka ei ole aiemmin kirjallisuuspalkintoa saanut.
”Jakajataho saattaa ylläpitää jonkinlaista listausta tällaisista kirjailijoista. Toisaalta tämä ei ole itsestään selvää, sillä myönnettiinhän kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintokin tänä vuonna toistamiseen Olli Jaloselle”, väittelijä huomauttaa.
Mikä on erikoisin kirjallisuuspalkinto, joka tutkimusta tehdessäsi tuli vastaasi?
”Lähes jokainen suomalainen on varmasti kuullut Finlandia-palkinnosta. Se on saanut aikaan myös ironisia reaktioita, joista tunnetuin lienee Tampereen yliopiston kirjallisuuden opiskelijoiden jakama Koskenkorva-palkinto, jossa kirjailija palkittiin kyseisellä alkoholijuomalla.”
”Myös pienimmän summan kirjastomäärärahoja asukasta kohden käyttäneitä kuntia on palkittu Noormarkku-palkinnolla. Tosin sen jälkeen, kun Kankaanpää sai toisen kerran peräkkäin palkinnon, palkinnon nimi vaihdettiin Kankaanpää-palkinnoksi.”