Väinö Linna sammui laskiaistiistaihin 1965

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Vuonna 1965 laskiaistiistai oli maaliskuun toinen päivä. Se on suomalaisen kirjallisuuden kannalta huomionarvoinen päivä. Ei siitä syystä, mitä silloin syntyi, vaan siksi, mitä silloin sammui.

Väinö Linna oli palannut maanantaina viikonlopun esiintymismatkaltaan. Talven aikana hänellä oli ollut iltaisin väsymys- ja pahoinvointikohtauksia, mutta maanantaina kipuja oli enemmän.

”Tunsin olevani lopussa”, Linna muisteli myöhemmin artikkelissaan ”Miten tulen toimeen sairauteni kanssa”.

Tiistaiaamuna kivut palasivat, ja kun Linna puhelimeen vastatessaan katsoi puhelinpöydän yläpuolella olevaa peiliä, siitä vastaan katsoivat vihertävät kasvot. Linna hakeutui oitis tutun lääkärin vastaanotolle, joka otti hänestä sydänfilmin.

Tuttu lääkäri ei – niin Linna tulkitsee – halunnut kertoa asiaa hänelle vaan lähetti hänet keskussairaalan ylilääkärin luokse.

 

Sepelvaltimon ahtauma oli aiheuttanut sydänlihaksen osittaisen vaurioitumisen. Maineensa huipulla oleva kirjailija pantiin toipumaan sairaalan vuodeosastolle. Siellä Linna viihdytti itseään katselemalla televisiosta Hakametsään rakennetussa jäähallissa pelattuja ensimmäisiä Suomen isännöimiä jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuja.

Linnalla oli ollut aiemminkin ollut ongelmia mielenterveytensä kanssa. Esimerkiksi kun hän ennen Tuntematonta sotilasta työskenteli kesken jääneen ”Messias”-käsikirjoituksensa kanssa, hän ajautui henkiseen umpikujaan. Täällä Pohjantähden alla -trilogian ilmestymisen jälkeen syksyllä 1962 hän oli kärsinyt masennuksesta ja yrittänyt piristää itseään soittamalla marssimusiikkia.

Linna otti tiedon sairaudestaan vastaan dramaattisesti. Hän jo mielessään jakoi omaisuuttaan ja luopui nupullaan olleista kirjallisista suunnitelmistaan, mitä ne milloinkin olivat olleet.

 

Väinö Linna eli kohtauksensa jälkeen vielä 27 vuotta huhtikuuhun 1992, mutta romaaneja hän ei enää kirjoittanut. Hän osallistui romaaneistaan tehtyjen sovitusten tekemiseen, esimerkiksi Edvin Laineen Täällä Pohjantähden alla -filmatisointiin, jonka valinnoista Laine ja Linna tapasivat keskustella Pyynikin uimahallissa lähellä Linnan myöhimpien vuosikymmenten asuntoa, mutta varsinaista uutta luovaa kaunokirjallista työtä hän ei enää tehnyt.

Kansakunnan yläoksalle nostettua kirjailijaa haluttiin puhumaan ja kirjoittamaan, ja puheenvuoroja ja esseitä hän kirjoittikin. Hän antoi myös nimensä suomalais-neuvostoliittolaisen YYA-yhteistuotantoelokuvan Luottamuksen (1976) suomalaiseksi dialogikäsikirjoittajaksi.

Linnan teosluettelo on lyhyt. Esikoisromaanin Päämäärän (1947) ilmestymisen aikaan kirjailija oli 26-vuotias. Seuraavana vuotena sitä seurasi Musta rakkaus. Epäonnistuneen ”Messiaan” jälkeen Linna kirjoitti nopeassa ajassa tehtaassa työskentelyn ohella Tuntemattoman sotilaan (1954). Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogia ilmestyi vuosina 1959–1962.

 

Linnan työskentelytapa oli intensiivinen, ja siihen kuului kahvinjuominen – pahimmillaan kolme puolentoista litran pannua päivässä – ja tupakoiminen ketjussa.

Kirjailijan sydän oli oireillut jo useasti ennen vuoden 1965 laskiaistiistaita. Esimerkiksi kesällä 1956 Linnan perheen ensimmäinen pidemmän ulkomaanmatkan suunnitelmat menivät uusiksi, kun kirjailija Milanossa hakeutui lääkäriin sydänoireidensa vuoksi. Hänellä oli huimauskohtauksia ja rytmihäiriöitä – ja omien sanojensa mukaan hänellä oli ”sydänneuroosi”: hän pelkäsi sydänkohtausta.

Laskiaisen 1965 jälkeen Linna joutui muuttamaan elintapojaan. Tupakasta olisi ollut hyvä luopua, mutta siitä ei tullut mitään. Oli Linna aiemminkin yrittänyt tupakkalakkoa, mutta lakon aikana kirjoittamansa liuskat hän oli repinyt. Hänen elimistönsä vaati tupakkaa.

Linna paloitteli tupakan kolmeen osaan ja uskotteli ainakin itselleen tupakointinsa määrän vähenevän. Myöhemmin hän vaihtoi savukkeet piippuun.

 

Artikkelissaan Linna kertoo, että hän yritti taltuttaa sepelvaltimotaudin hänessä virittämää kuolemanpelkoa psykoanalyysille.

”Olin kyllä ollut selvillä omatekoisen psykoanalyysin vaaroista, jopa mahdottomuudesta, mutta päätin kuitenkin yrittää. Eläydyin yhä useammin kuoleman ajatukseen ja vakuuttelin itselleni: tämän kummallisempaa se ei ole. Ja pelko kyllä väheni, mutta täsmälleen samassa suhteessa kuin positiivinen elämäntunnekin. –– Odotetun tyyneyden sijasta olin tylsä ja eloton.”