Väärällä reitillä
Kaikki se, mitä tähän mennessä olen editoinut, on ollut väärin. Viime viikkoina kirjoitetut merkit deletellä pois.
Tuo tunne minulle tuli romaanistani maanantaiaamuna, ja viikon mittaan se on vahvistunut. Tilanne on sama kuin maratonilla 33 kilometrin kohdalla huomaisi juosseensa viime kilometrit väärää reittiä.
Käynnissä on kirjan tärkein editointikierros, jonka aikana romaanin suunta tarkentuu. Silloin voi käydä näin. Samanlaisia vaiheita eri muodoissa tapahtuu myös kirjan ideointivaiheessa ja ensimmäisellä kirjoituskerralla. Niihin saa tottua.
Turhauttiko? Totta kai.
Hallitseva tunne oli kuitenkin tyytyväisyys. Viime viikonloppuna olin yrittänyt ahtaa käsikirjoitusta siihen suuntaan, johon olin sitä viemässä, mutta se ei tuntunut luonnistuvan. Viikonlopun saldo oli ollut muutama rivi uutta tekstiä. Nekin huonoja. Yksittäisiä lauseita pystyin muodostamaan ja mumisin niitä puoliääneen itselleni kuntosalin pukuhuoneessa, mutta edes pieniksi kohtauksiksi asti niistä ei ollut. Turhauduin.
Kun huomaa, että juossut väärää reittiä, se on tärkeä havainto. Ei enää siihen suuntaan, maali ei ole siellä. Mitä pikemmin harhailunsa huomaa, sitä parempi.
Kaunokirjallisuuden kirjoittamisessa reitiltä harhaantuminen ei välttämättä ole yhtä tuhoisaa kuin maratonilla, jossa kiertoreitin käyttäminen väistämättä johtaa huonompaan loppuaikaan, siis tulokseen. Kirjallisuudessa harhailu on jopa välttämätöntä. Uskon, että työn alla olevasta romaanista olisi tullut huonompi, jos olisin jääräpäisesti puskenut siihen suuntaan, johon olin sitä viemässä.
Uskon täytyy olla vahva, koska nyt olen editoinnissa pannut kaiken tämän uuden reitin varaan. En ole kertonut siitä kustannustoimittajalle enkä kustantajalle. Pelaan täysin omalla riskilläni. Saattaa olla, että tämäkin reitti osoittautuu vääräksi.
Uudella reittivalinnalla vastaan samaan kysymykseen kuin harhamatkalla, enkä olisi luultavasti päätynyt uuteen reittivalintaan, jos en olisi ensin juossut vakavissani toiseen suuntaan.
Jännittääkö? Ei. Pelottaa. Hirvittää.