Tyyliharjoitusten 75-vuotisjuhlavuonna aviomies kuolee 101 kertaa
Tyyliharjoituksia tuntuu olevan pop.
Kun nuorukaisena samoilin loputtomasti Mikkelin kirjaston hyllyjä ja etenkin niillä olevia kirjoja ihaillen, päädyin erään kerran ottamaan käteeni Raymond Queneaun teoksen Tyyliharjoituksia. Suomennos (Pentti Salmenranta, Otava 1991) oli ilmestynyt juuri, kontaktimuovi kiilteli tuoreuttaan. Olin varmasti yksi ensimmäisistä lainaajista, jollen ensimmäinen.
Tiedättehän juuri muovitetun kirjan tunnun?
Jopa kannen kontaktimuovia enemmän kirjassa kiinnosti kuitenkin sen sisältö.
Alkukielellään ranskaksi vuonna 1947 ilmestyneessä Tyyliharjoituksissa Raymond Queneau kertoo saman, yksinkertaisen tapahtumakulun 99 eri tavalla.
Kirjallisuuteen hurahtaneesta teinistä se oli nerokasta ja valloittavaa, ja on se sitä vielä keski-ikäisestä ja elämän kyynistämästäkin.
Tyyliharjoitusten jälkeen Queneau hurmasi minut vielä Zazie – Pariisin päiviä -romaanilla (suom. Jukka Mannerkorpi, Otava 1995), ja jossain vaiheessa ajattelin, että lukisin ”kaiken Q:lla alkavien kirjailijoiden kirjoittaman kaunokirjallisuuden”.
Siis ne kirjat, jotka löytäisin Mikkelin kaupunginkirjaston kaunokirjallisuushyllystä Q:n kohdalta.
Tänä kesänä Mikkelin kaupunginkirjasto Q-hylly vaikutti lyhyemmältä kuin 1990-luvulla. Queneauta siellä ei ollut, minkä tiesinkin tarkistettuani asian verkkohaulla ennen kirjastovisiittiä.
Helsinkiin palattuani huomasin, että sama tilanne on pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa. Tätä kirjoittaessani kirjastoverkon kahdeksaan kappaleeseen kohdistuu 68 varausta.
Mainitsin kirjasta antikvariaatissa käydessäni. Antikvariaatin pitäjä mainitsi, että hänellä pitäisi olla kirjaa verkkokaupassa. Tarkisti. Ei ollut. Oli mennyt. Hinta oli ollut 50 euroa, mikä on poikkeuksellisen paljon kaunokirjalle.
Ehkä syy Queneaun tämänhetkiseen suosioon on sama kuin minulla, Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies (Siltala 2022).
Lindstedtin ja Vuolan ”menetelmällinen murhamysteeri” nimensä mukaisesti kertoo saman tarinan 101 tavalla. Sataan kertaan varioitava tarina on Alibissa 7/1983 ilmestynyt Pekka Palomäen kirjoittama lehtijuttu, jonka kolmerivinen otsikko kuuluu: ”18 vuoden helvetti päättyi laukaukseen – Anja ampui miehensä – Oikeus totesi: Syytön!”
Otsikko itse asiassa kertookin jutun keskeisen sisällön. Lisättäköön, että surma-ase oli kivääri, teko harkittu, surmaaja suomalainen ”Anja B”, surmattu hänen norjalainen aviomiehensä Thorvald ja tapahtumapaikka Oslon eteläpuolella sijaitseva Kråkstad, joka nykyisin on osa Nordre Folloa.
Anjan tekosta ja rangaistuksettomuutta Lindstedt ja Vuola kertovat milloin minimalisesti, milloin ”läheisriippuvaisesti” tai esimerkiksi Gertrude Steinin ja Norman Mailerin tyyliin.
Jos muistikuvani pitävät kutinsa, Lindstedtin ja Vuolan variaatiotavat ovat keskimäärin metodologisempia kuin Queneaun 75 vuotta sitten ilmestyneessä klassikossa. Esimerkiksi variaatiossa numero 60, ”Mathewsin algoritmi” ”tekstimateriaali –– sijoitetaan taulukon soluihin riveittäin siten, että tekstin funktioltaan samankaltaiset elementit sijoitetaan pystysarakkeelle samaan kohtaan”, minkä jälkeen ”materiaalia voi siirtää kahdella tavalla, joko vasemmalle tai oikealle”.
Tätä menetelmää soveltamalla kirjailijat vääntävät Alibin jutun muotoon: ”Toivoin hartaasti, että ostaisin kiväärin lahjaksi, Anja tunnusti poliisille vapaana naisena. Juhlissa ajattelin, että lapsen syntymä muuttaisi kaiken, Anja selitti asekauppiaalle sumein mielin. En koskaan kuvitellut, että kotona odottaisi rekkitanko, Anja sanoi tuttavilleen kireällä äänellä. Olin päättänyt, että ampuisin aviomieheni, Anja kertoi Alibille ja sormeili sateenvarjoaan.”
Lopputulosta iinnostavampaa on usein metodi ja metodin esitys: kuinka keino on määritelty ja kuinka sitä on hyödynnetty?
Metodi voidaan esitellä esimerkiksi tähän tapaan: ”Tekstissä on käytetty lähdetekstimetodia yhdistettynä sanastorajoitteeseen: mukana ovat kaikki ne sanat, otsikko mukaan luettuna, jotka ovat Eeva-Liisa Mannerin runossa ’Veden ylivoimaisuudesta maahan verrattuna’ (kokoelmasta Niin vaihtuivat vuoden ajat, Tammi 1964). Jokaista runon sanaa on saanut käyttää vain kerran. Sanojen taivutus (sijamuodot, aikamuodot, persoonamuodot) on sallittu sekä liikepartikkelien ja possessiivisuffiksien lisäily.”
Kyynikko voi kysyä, mitä mieltä on kopioida vuosikymmeniä vanha idea ja tuottaa mekanistista proosaa. Missä on sisältö, missä kirjallisuuden yhteiskunnallinen osallistuminen?
Mutta eivätkö Lindstedt ja Vuola juuri ole keksineet keinon, jolla he pääsevät kertomaan parisuhdeväkivallasta sataan kertaan? Ja kommentoimaan kirjallisesti true crime -buumia?