Tuplafinlandisti Olli Jalonen: Puhdasta kraanavettä, lukutaito ja hyvää luettavaa
Kolmen Finlandia-palkinnon julkistamisen yhdistävä juhla on saanut muotonsa ja Kansallisteatteri vakiintunut sen näyttämöksi. Uudistuksen voi nyt tuomita onnistuneeksi: kirja-ala ja media altistuvat myös tietokirjallisuuden ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden ehdokkaille ja voittajille sen sijaan että keskityttäisiin vain eniten huomiota saavaan pääruokaan, kaunokirjallisuuden Finlandiaan.
Eri asia on, että lehtijulkisuudessa lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja tietokirjallisuuden palkinnot saattavat saada aiempaakin vähemmän huomiota.
Finlandia-juhlassa kaikki yhteensä kahdeksantoista ehdokasteosta pääsevät vielä kerran valokeilaan näyttelijöiden esittämien katkelmien myötä. Käytäntö muistuttaa hienovaraisesti siitä, että ehdokkaaksi pääseminen on jo suuri tunnustus ja diktaattorin tekemä päätös lopulta vain yhden henkilön mielipide.
Tapahtuman järjestäminen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä sopi hyvin ainakin tietokirjallisuuden Finlandian tänä vuonna voittaneelle Seppo Aallolle. Hän on entinen harrastajanäyttelijä.
Aallon teos Kapina tehtailla (Siltala) käsittelee Kuusankosken kautta laajemminkin vuoden 1918 tapahtumia.
Voittajan valinnut elokuvaohjaaja Virpi Suutari kiitteli, että teos etsii sumun keskeltä totuutta ja uskaltaa kertoa kauheista asioista viileästi.
”Teos ei pistänyt tunteilemaan vaan pakotti pysähtymään faktojen ääreen”, Suutari sanoi.
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan valitsi toimittaja Riku Rantala. Hän muistutti, että kategoriassa ei ole mitään järkeä. Aivan kuin kisaamassa olisivat saksofonisti, balettitanssija ja sprinttihiihtäjä. Siksi sopivaa on, että valinnan tekee diktaattori.
”Diktatuurit perustuvat järjettömyyteen.”
Rantala kiitteli voittajaksi valitsemaansa Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirousta (WSOY) siitä, että se kertoo rohkeasti suuren, kansainvälisen tarinan, joka pitää otteessaan loppuun asti. Teos herättää Rantalan mukaan kysymyksiä, esimerkiksi ympäristön tulevaisuudesta, rakastamisen vaikeudesta ja totuuden jälkeisestä ajasta.
Kiitospuheessaan Enoranta haukkui Suomen hallituksen ja poliitikot, jotka eivät tee kaikkeaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi nyt heti.
Eniten ennakkohuomiota kiinnittyi kaunokirjallisuuden Finlandiaa kohtaan. Minkä romaanin kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen valitsisi voittajaksi?
Oma, ehdokasjulkistuspäivänä kertomani ennustukseni oli Katja Ketun Rose on poissa (WSOY). Se näkyi olevan myös käyttämäni vedonlyöntipalvelun suosikki ja kerroin niin pieni, että jätin perinteisen euron vetoni tekemättä. Tietokirjallisuuden kategoriassa olisin veikannut Helena Ruuskan Hugo Simberg -kirjaa, mutta onnekseni tietokirjallisuuden palkinnosta ei ollut tehty kohdetta vedonlyöntipalvelussa.
Palkintopuheessaan Puttonen sanoi, että uskonnon merkitys ja naisen roolin kuvaus yhdistävät ehdokaskuusikkoa.
”Tätä vuotta voi luonnehtia tarinallisuuden vuodeksi”, Puttonen sanoi ja viittasi siihen, ettei tänä vuonna ilmestynyt juurikaan niin sanottuja kokeilevia romaaneja.
Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon toistamiseen voittanut Olli Jalonen oli ensimmäistä kertaa ehdokkaana vuonna 1989. Tuolloin hän ei kuuli ehdokkuudestaan radiosta: hänen kustantamossaan Otavalla luultiin, että kirjailija olisi yhä St. Helenalla eikä häntä saataisi kuitenkaan kiinni.
St. Helena on Jalosen Taivaanpallon (Otava) miljöö. Miltei kolmenkymmenen vuoden mittainen matka johti Kansallisteatterin lavalle.
Jalonen muistutti, että lukutaito ei ole kaikkialla itsestäänselvyys. Niin kuin ei ole puhdas kraanavesikään. Täytyy pitää huolta siitä, että niitä on nyt ja jatkossa.
Olli Jalosesta tuli kaksinkertainen kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja. Hän pokkasi palkinnon edelliskerran vuonna 1990 romaanillaan Isäksi ja tyttäreksi (Otava). Kaksinkertainen kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja on myö Bo Carpelan, joka sai palkinnon vuosina 1993 ja 2005.
Kirjoitin Taivaanpallosta tässä blogissa maaliskuussa.