Trilleri on rakenteen taidetta: kolme teosta ja kolme kikkaa jännitteen luomiseen
Laukaukseen kuluu vain hetki. Odotukseen voi kulua koko romaani.
Elokuvaohjaaja Alfred Hitchcock tuskin pahastuu, vaikka lainaan häntä epätarkasti, tai vaihtoehtoisesti mukailen omiin tarkoituksiini, tai ehkä suorastaan varastan hänen trilleriviisautensa.
Trilleri on jännityksen nostattamisen ja laukaisemisen taidetta. Trilleri nojaa rakenteeseen, ei niinkään juoneen tai tarinaan.
Hitchcockin ja monen muun trillerimaksiimi on ollut mielessäni kolmen viimeaikaisen kokemani teoksen parissa. Siispä: kolme teosta ja kolme keinoa nostaa jännitystä ja luoda jännitettä.
Keino 1: Aseta odotuksia!
Niina Revon keväällä ilmestynyt Anteeksianto (WSOY 2022) löytyi siivoillessa ja hukkui siivouksen edetessä uudelleen, mutta siinä välissä onneksi ennätin paneutua teokseen.
Anteeksiannossa lapsiperhe ostaa paritalon puolikkaan. Myyjä, ”Markettimies”, kehuu talon hyväkuntoisuutta. Katossa näkyy tahra, mutta sen hän selittää lasten tekoseksi.
Hyvin pian alkaa käydä ilmi, ettei talossa kaikki todellakaan ole niin kuin pitäisi. Ongelmia paljastuu yksi toisensa perään, yhteydenotot eivät auta, täytyy hankkia asianajaja.
Merkittävän lisän juonelle antaa se, että perheen tytär ja myyjien tytär pelaavat samassa joukkueessa. Ostajaperheen äidin ja tyttären näkökulmien vuorovedolla etenevä romaani laajenee tyttären näkökulmasta aivan olennaisesti. Se ei jää ongelmataloriitaprosessin karmivaksi jos kohta myös huvittavaksi kuvaukseksi, vaan syvenee nuoren kasvuksi ja kurkottaa ylisukupolvisen vihaan.
Tämä on kuitenkin juonta. Trillerimäisen jännitteen Repo luo romaaniinsa katkomalla kronologisesti etenevän tarinan podcastilla, joka ajoittuu kirjan valtaosan nykyhetkeä myöhemmäs ajassa.
Kyseessä on rikospodcast. Tulee siis tapahtumaan rikos. Joku hukkuu, tai on hukutettu? Vai miten?
Lukija tai kuulija (äänikirjan lukee Laura Malmivaara) tietää, mitä kohden ollaan menossa. Mutta kuinka sinne mennään?
Yhtä lailla odotuksia vasten etenee juoksevan kerronnan taso, sillä jos romaanin alussa otetaan läikkäkattoinen talo, odotus on viritetty.
Keino 2: Mitä niukempaa, sitä pahaenteisempää
Harold Pinterin Ruokahissi on vuodelta 1957 ja Lauri Siparin suomennos vuodelta 1987. Vesa Vierikon ohjaama kahden näyttelijän (Santeri Kinnunen ja Esa-Matti Long) näytelmä oli Kansallisteatterin alkaneen syyskauden ensimmäinen ensi-ilta.
Lattiavahan kuivuessa kävin katsomassa esityksen, Kansallisteatterin mainoksen mukaan ”kieron trillerin”.
Ruokahissi on tiukka ja intensiivinen tunnin veto. Kaksi miestä yksissä lavasteissa, yhdessä paikassa, yhteen menoon. Ykseys on omiaan tuomaan tiheyttä, ja kun katsoja on viritetty oikein, joutavanpäiväisessä lörpöttelyssä alkaa nähdä viitteitä tulevaisuudesta.
Jos lavalla näkyy ase, ennen näytelmän loppua sitä käytetään. Sen tietää jokainen teatterinkatsoja. Ennen kuin asetta näytetään, on jo ennätetty käydä pitkä keskustelu kaasun päälle panemisesta. Sanomalehdestä on luettu oudoista tapahtumista. Voivatko ne vihjata tulevaan? Kuinka ne siihen liittyvät – ja liittyväthän ne, koska katsojan jäsentävä mieli näkee ne osana kokonaisuutta ja tekee tulkintansa teoksesta sillä perusteella, että ne siihen kuuluvat.
Mitä niukempaa, sitä pahaenteisempää.
Keino 3: Säännöstele!
Siinä missä nobelistin näytelmä on rakenteeltaan äärimmäisen pelkistetty, Emily St. John Mandelin Asema 11 (suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2022) on rakenteeltaan ja henkilöiltään monimutkainen. Ja siinä missä Revon Anteeksianto kulkee kauniin kronologisesti podcast-hetkeä kohden, Asema 11:ssa aikatasolta hypätään välillä eteen, välillä taakse.
Emily St. John Mandelin ensimmäinen suomennettu romaani on pandemiaan nojaavaa dystopia. Romaanin historiassa, joka vastaa suunnilleen todellisen maailman nykyhetkeä, ”georgialainen” on niittänyt merkittävän osan ihmiskuntaa. Romaanin nykyhetkestä palataan tuohon aikaan esimerkiksi muistelemalla, millaista oli lentäminen. Nykyhetken ihmisille täytyy selittää lentokoneen toimintaperiaate, samoin avaruusraketin.
Aikatasojen välillä kulkemisen ansiosta romaani rakentuu kaiken aikaa. Kun nykyhetkestä tiedetään jotain, uutta, se rakentaa tulkintaa menneestä, ja kun menneestä saadaan uutta tietoa, nykyhetki saattaa näyttää aavistuksen erilaiselta.
Ehkä lukija tai kuulija (äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn) ei aiemmin olekaan tiennyt aivan kaikkea? Mitähän muuta on vielä kertomatta?