Totuus Joël Dickerin tapauksesta
Sveitsiläisen Joël Dickerin romaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuntuu nousseen kesän puheenaiheeksi. Minulle sitä suositeltiin heti kirjan ilmestyttyä, ja sen jälkeen Twitterissä ja Facebookissa on näkynyt kirjasta sekä voimakkaita haukkuja että ylistyksiä. Varasin yli 800-sivuisen teoksen kesälomaluettavakseni.
Täytyihän minun se lukea, koska olin vastannut iltapäivälehden toimittajalle Dickerin romaanin, kun hän kysyi aivot nollaavaa kesäluettavaa. Kirjan parissa kului reilut kaksi vuorokautta, joiden aikana poltin vasemman olkapääni ja nilkoista sneakersukkien ja feikkikroksien välisen alueen.
S. 54 Etenee nopeasti, paljon dialogia. Ei erityisen näppäärää.
S. 143 Murhamysteeri pikkukaupungissa. Joku näkee Twin Peaksin, minä näen Agatha Christien.
S. 240 Tästä tuleekin Christie-dekkari, jossa tavataan ihmisiä ja haastatellaan heitä. Talosta taloon niin kuin Jane Marple maalaiskylässä.
S. 289 Jäljitteleekö kieli amerikkalaisen käännösromaanin kieltä? Muuan mies -tyyliset epämääräisen artikkelin käännökset ja määräisiä artikkeleita vastaavien demonstratiivipronominien paljous. Henkilöiden keinotekoinen puhuttelu ”nuoriksi miehiksi”, viihdekirjamaiset verbivalinnat.
S. 333 Lista ratkaisua vaativista kysymyksistä! Silkkaa Poirotia!
S. 410 Yli vuorokausi ja yli puolet Harry Quebertia takana, enkä vielä tiedä, miksi.
S. 442 Ihan ok dekkari, joskin tähänastisen perusteella olisin karsinut louskutusta ja keinotekoisen haha-hauskoja sitcom-henkisiä kohtauksia/dialogeja. Luen loppuun, jotta voin perustellusti huutaa: ”Miksi tällaista julkaistaan Keltsussa?” Nouseeko kirjailijan ahdistuksesta (äh, kuinka kliseistä!) jotain juonen kannalta vinkeää. Ensimmäiset parisataa sivua ajattelin, että kieli on tarkoituksella kioskikirjakieltä. Enää en ole varma. Ensimmäiset neljäsataa sivua ajattelin, että tv-sarjoista ammentava estetiikka ja asenteet (stereotyyppinen amerikkalaisuus sellaisena kuin tv-viihde sen toisintaa) ovat tämän kirjan kova ydin, mutta en vielä ymmärrä, miksi.
S. 448 Mikä selittää sen, että sveitsiläiskirjailija kirjoittaa stereotypiaa Yhdysvalloista? Siis jos sillä olisi kirjallinen tarkoitusperä? Vai onko idis näyttää, että maailma jäsentyy tv-sarjoilla? Helpoin ja oikein tulkinta taitaa olla vain se, että kirja on kehno. Seuraavaksi kysymme, mikä on tehnyt siitä myyntimenestyksen.
S. 452 Kaupallista puoltahan kirja kovin – taas stereotyyppisesti – kommentoikin, mutta eihän ilmiön luomisen pitänyt olla mahdollista, jos pohjalla ei ole vahva käsikirjoitus.
S. 465 Mielenkiintoista olisi kuulla mekanismi, jossa pelkästään myyntipuheella ensin innostetaan oma kustantaja ja agentti ja kuinka agentti sen jälkeen onnistuu puhumaan mustan valkeaksi yhtä useamman merkittävän kustantamon sisäänostajille. Kun kriittinen kynnys on ylittynyt, ilmiö alkaa toteuttaa itseään (”muut uskovat, joten tän täytyy olla kova, vaikken ymmärrä, miksi”), mutta kuinka sinne asti päästään?
S. 644 ”Tämä kirja on olevinaan B-luokan käsikirjoittajien kyhäelmä ja demonstraatio siitä, kuinka myyntipuhe on olennaisempaa kuin sisältö.”
S. 777 Onko Totuus Harry Quebertin tapauksesta kirja, jonka lukee loppuun vain nähdäkseen, montako sivua siinä on?
S. 805 ”Noin puoli sekuntia sen jälkeen, kun kirja on päättynyt ––, täytyy lukijan kokea väkevä tunne ––, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä”, kirjoittaa Dicker.
S. 809 Viimeinen sivunumerollinen sivu. Henkilöitä en jää kaipaamaan. Romaanin henkilöt olivat koukkuja, joihin juoni rakennetaan. Olivat. Kirjan viimeisellä sivulla heistä on jo syytä puhua imperfektissä, sillä he eivät jää elämään. Enkä sitä kaipaa. Olen eri mieltä Dickerin kirjan yhdellä metatasolla sivulla 805 esittämästä luonnehdinnasta. Ei henkilöiden tarvitse olla eläviä. Ei heitä täydy jäädä kaipaamaan. Tapaus Harry Quebertin tapauksesta on romaani, joka voisi olla kiinnostava metafiktiotasojensa kautta tai postmodernina maailmanselityksenä. Ei ole. Se voisi olla romaani, joka kommentoi kustannusmaailman markkinointivetoisuutta ja olisi itse loistava esimerkki siitä, kuinka myyntipuhe on tärkein. Ei ole. Siinä on aivan liikaa dekkarijuonta (ei, trilleri teos ei ole), jotta metafiktiotaso pääsisi esiin. Metafiktiotaso on aivan liian kliseistä ja stereotyyppistä, jotta teos voisi rakentua sen varaan. Totuus Harry Quebertin tapauksesta voi olla romaani kirjailijan ahdistuksesta. Minulle se näyttäytyy vastenmielisenä itsetyytyväisenä kikkailuna, jossa huonosta yritetään tehdä hyvää selittämällä se huonosti.