Toimi näin, jos haluat varastaa muttet tahdo tulla tuomituksi
Kirjailija! Jos haluat koostaa kaunokirjallisen teoksesi toisten tekijöiden teksteistä, opettele ensiksi nippu kirjallisuustieteen termejä ja profiloidu korkeakirjalliseksi avantgardistiksi.
Toiseksi: Varasta ulkomaisilta kirjailijoilta ja toisesta kirjallisuudenlajista!
Kolmanneksi: Ole röyhkeä! Älä häpeile saati myönnä mitään.
Kirjallisuudentutkijat Sanna Nyqvist ja Outi Oja eivät anna näin suoraviivaisia ohjeita plagioijille, mutta ne on pääteltävissä heidän kirjoittamastaan teoksesta Kirjalliset väärennökset – Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia (Gaudeamus 2018). Se on yleistajuisesti kirjoitettu mutta tieteellisen tarkka matkaopas kirjallisille hämäräkujille. Kirjan lukija pääsee itse mittelemään tapausesimerkkien parissa: miksi tämä on (kirjallisen yleisön mielestä) oikein, tämä tuomittavaa?
Kirjassaan Nyqvist ja Oja käsittelevät kirjallisen rötöstelyn kenttää kolmen ilmiön kautta. Tarkasteltavina ovat suoranaiset väärennökset, plagiaatit ja identiteettivarkaudet.
Väärennöksen tekijä väittää omaa tekstiään jonkun muun tekemäksi. Tällainen tapaus olisi esimerkiksi se, jos kirjoittaisin käsikirjoituksen, jota väittäisin Aleksis Kiven entuudestaan tuntemattomaksi romaaniksi ja yrittäisin kaupitella ”käsikirjoituslöytöäni” kovaan hintaan.
Tällöin tosin pitäisi eniten epäillä mielenterveyttäni, sillä käsikirjoituksesta mahdollisesti maksettava hinta olisi hyvin pieni suhteessa työmäärään ja kiinnijäämisen riskiin. Kirjallisuudessa tilanne on tyystin toinen kuin rahakkaiden originaaliteosten kuvataiteessa.
Väärennöksessä huiputuksen kohteena olisi käsikirjoituksesta mahdollisesti jotain maksava ostaja sekä kirjallinen yhteisö ja se tekijä, jonka tekemäksi käsikirjoitusta väitetään, muuttaisihan ”löydetty” käsikirjoitus kuvaansa hänestä kirjailijana.
Suoranaisia väärennöksiä kiinnostavampi ja käsittääkseni runsaammin esiintyvä huijauksen muoto kirjallisuudessa ovat identiteettihuijaukset.
Identiteettihuijauksesta olisi kysymys, jos vaikkapa Matti Apunen ja Jussi Lähde kirjoittaisivat yhdessä kiihkeän feministisen runoteoksen ja saattaisivat sen julki (tuntemattoman) naisen nimellä. Huijauksen kohteena ovat tällöin lukijat.
Kaunokirjallisuudessa pseudonyymien käyttäminen on arkipäivää, ja vaikea on paheksua vaikkapa sitä, että Pirkko Saisio kirjoitti romaaneja Jukka Larssonin nimellä. Sen sijaan tosipohjaiseksi väitetyssä kirjallisuudessa lukijan on ikävä tuntea tulleensa huijatuksi.
Jos kirjoittaisin muistelmateoksen, jossa kertoisin kasvustani aikuiseksi Lapissa porojen keskellä vailla aikuisten huolenpitoa, ja palkkaisin näyttelijän esittämään selviytymistarinan kirjoittajaa Arto Nybergissä, en varmaankaan toimisi reilusti.
Eniten kirjallisesta vilunkipelistä on puhuttu kuitenkin plagiaattiepäilyjen yhteydessä. Ne saavat suurimman painon myös Nyqvistin ja Ojan teoksessa.
Suomalaisittain tuttuja ovat esimerkiksi Anja Kaurasen Pelon maantieteen ja Panu Rajalan Intoilijan yhteydessä käydyt keskustelut sitaattien käytöstä ja merkitsemisestä kaunokirjallisissa teoksissa. Kaurasen (nykyisin Snellmanin) tapausta kirjassa käsitellään perusteellisesti, ja kun Pelon maantiede osoittautuu ylipäätään kollaasitekniikkaa hyödyntäväksi teokseksi ja kun tutkimuslainat ja -sitaatit tuntuisivat olevan melko vähäisiä, tuomio tuntuu selvältä: ei pahemmin paheksuttavaa.
”Tuomiosta” puhuminen plagiaattitapauksissa on ymmärrettävä metaforisesti, sillä oikeuteen asti plagioinnit päätyvät harvoin. Kyse ei ole niinkään juridisista esimerkiksi tekijänoikeuslain loukkauksista vaan rikkeistä kirjallisuusinstituution sisäisiä käytössääntöjä vastaan.
Huijauksiin liittyvä kotimainen oikeusjuttu on Tapaus Sariola: Ritva Sarkola paljastui Tuula Sariolan nimellä kirjoitettujen rikosromaanien kirjoittajaksi. Tässäkään tapauksessa oikeudessa ei käsitelty kirjallisuuteen liittyviä ongelmia vaan sitä, että Tuula Sariola oli hakenut ja saanut kirjastoapurahalautakunnalta apurahoja luovaan kirjalliseen työhön, vaikka työn olikin tehnyt Sarkola.
Huijatuksi tulivat toki myös lukijat ja kustantaja Gummerus.
Äskeinen Tapaus Sariola on itse asiassa Tapaus Sariola II, sillä Tuula Sariolan edesmennyt puoliso, rikoskirjailija Mauri Sariola se vasta huijaushommiin sotkeutuikin.
Ensinnäkin hän huijasi lukijoita ja kustantajaansa Gummerusta kirjoittamalla kilpailevalle kustantajalle Weilin+Göösille rikosromaaneja nimimerkillä Esko Laukko. Myöhemmin hän jopa esitti vaimonsa Tuulan olevan salanimen takana. Ja tuon jutun hän kirjoitti itse mutta se julkaistiin Hymyssä ”Jorma K. Virtasen” kirjoittamana.
Varsinainen tapaus oli kuitenkin Sen yli käy tuuli viheltäin -romaani, joka noudattelee yhdysvaltalaisen Bill S. Ballingerin aiemmin suomennetun romaanin juonta ja kerrontateknisiä ratkaisuja. Ojan analyysin perusteella vaikutteet tuntuvat huomattavilta, ja samaan taisi päätyä aikoinaan Weilin+Göösin kirjallinen ykkösmies Ville Repo, joka oli oitis yhteydessä Ballingerin edustajaan.
Sariola joutui maksamaan muutaman tuhat silloista markkaa eli nykyistä euroa Ballingerille. Luultavasti kohu lisäsi kirjan myyntiä niin paljon, että Sariola jäi kohusta rahassa mitattuna plussalle.
Mauri Sariolan Esko Laukkona kirjoittamaa romaania ei hyvällä tahdollakaan voi pitää kollaasiromaanina. Toisin voisi olla asian laita omakustannekirjailija Reijo Lyijysen vuonna 2003 ilmestyneen Vain taivas tietää… -romaanin kohdalla.
Lyijynen on luonnehtinut romaaniaan cut-up-dekkariksi, ja se sisältää lainauksia ainakin kuudesta Mauri Sariolan romaanista, erityisesti Taivas yksin tietää -teoksesta.
Vain taivas tietää… nikkaa jo nimellään selvästi Mauri Sariolan suuntaan. Siksi teokseen tutustumatta kaltaiseni nojatuolituomari epäilee, että jos Lyijysen romaani olisi ilmestynyt suuren kaupallisen kustantamon julkaisemana, korkeakirjalliseksi kehystettynä ja sen kirjoittaja olisi esittänyt suuren päivälehden sivuilla kirjallisuustermein ryyditetyn selvityksen siitä, kuinka romaani kommentoi ja ironisoi Sariolan tuotantoa, se olisi selvinnyt puhtain paperein.
Nyt Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi Lyijysen sakkoihin.
Tuomioon saattoi vaikuttaa se, että Reijo Lyijynen itse oli jo ennen oikeusjuttua myöntänyt syyllistyneensä plagiointiin.
Esimerkiksi Panu Rajala piti toimittaja Seppo Puttosen laajaan julkisuuteen tuomia yhteyksiä Rajalan Intoilija-romaanin ja I. K. Inhan kirjoitusten välillä sinnikkäänä vainona. Taktiikka toimi: maine vain kasvoi ja Hesarin toimittaja ampui kolumnissaan viestintuoja-Puttosen.
Nyqvistin ja Ojan mukaan ei ole lainkaan tavatonta, että plagiointiepäilyksen esiintuoja asetetaan outoon valoon.
Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä
Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto
Tilaa