Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Tavallinen lukija Seinäjoelta

Blogit Kirjailijan päiväkirja 22.12.2013 13:22
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Hesari esittelee taloussivuillaan lukemisen harrastajan. Hän ei ole ainutlaatuinen erikoisuus eikä edes uhanalaisen lajin edustaja. Lukeminen on yksi suomalaisten suosituimmista harrastuksista. Ainakin se on helppo mainita, kun gallupkyselijä soittaa kesken kauppareissun ja utelee harrastuksia. Liikunta. Ruuanlaitto. Mitä niitä nyt on? Lukeminen.

Lukemisen harrastaja on Atrian toimitusjohtaja Juha Gröhn, joka valokuvassa lukee niin kuin romaaneja luetaan mielikuvissa ja toiveunissa, aika usein käytännössäkin: selällään sohvalla, jalat käsinojan päällä, pään alla kaksi tyynyä. Kädessä näkyy olevan Tuomas Kyrön Liitto, jonka pokkariversioon on tehty uusi, kovakantista laitosta helpommin lähestyttävä kansikuva.

Se on sellainen kansi, jonka haluaa sellainen lukija kuin Juha Gröhn. Sillä hän on tavallinen mutta aktiivinen suomalaisen kaunokirjallisuuden lukija. Marko Junkkarin kynällä hän sanoo, ettei ole kulturelli persoona eikä tee kirja-analyysejä. ”Minä vain luen.”

Lukeminen on paljon reissaavalle ja kiireiselle toimitusjohtajalle kätevä harrastus. Pokkari kulkee salkussa, sitä voi lukea osissa eikä harrastamisen jälkeen tarvitse käydä suihkussa.

Vaan onko kaunokirjallisuutta lukeva toimitusjohtaja menneen maailman mies? Bisnesmaailmassa kiireellä kehuskelu on trendikästä: ”Lukisin mielelläni, mutta ei ole aikaa.” Jos jotain tekee mielellään, siihen yleensä löytyy aikaa, jos osaa priorisoida.

Gröhn nimitettiin Atrian toimitusjohtajaksi 18.3.2011, ja hän aloitti työnsä samana päivänä. Siitä tähän päivään Atrian pörssikurssi on hävinnyt Helsingin pörssin cap-tuottoindeksin kehitykselle, mutta HKScanin kurssikehityksen Atrian osake on peitonnut kevyesti Gröhnin toimitusjohtaja-aikana. Se tuskin on kaunokirjallisuuden syy tai ansio.

Kirja-alan ammattilaiset perustelevat lukemista usein välillisillä hyödyillä: lukeminen opettaa sitä sun tätä ja tekee lukijasta paremman ihmisen. Ehkä se on apurahapuhetta, valtiolle suunnattua puhetta kielellä, jolla virkamiesten kuvitellaan puhuvan, kielellä jota heidän kuvitellaan ymmärtävän.

Gröhn uskoo, että kaunokirjallisuuden lukeminen ”tuo piilotekniikalla näkemystä ja uusia ajatuksia”, mutta ei hän kirjoja siksi lue vaan sen vuoksi, että lukeminen on hänestä hauskaa. Instrumentaalihyötyjen hakeminen romaaneja lukemalla ei kuulostaisikaan kovin järkevältä ajankäytöltä.

Juha Gröhnin kaltaisista lukijoista suomalainen kaunokirjallisuus elää. Siis saa rahansa. Siis kustantamot ja kirjakaupat saavat tulonsa. Valtaosa lukijoista on ”tavallisia lukijoita”, jotka eivät etsi avantgardea. Heitä ei viehätä tekniikka tai taiteellinen edistyksellisyys itsessään vaan se, mitä kirjailija on saanut taidoillaan ja keinoillaan aikaan. He pitävät kirjoista, jotka he haluavat lukea loppuun.

Heille hyvin kirjoitettu romaani ei ole tyhjää tekstiä vaan täyttä.

Heillä on hyvää luettavaa.