Tästä syystä luen suomalaisia romaaneja
Mitä vähemmän tietää, sitä helpompi on esittää tiukkoja mielipiteitä. Tämä pätee niin jääkiekkovalmennukseen, metsänhoitoon, talouspolitiikkaan kuin kirjallisuuteen.
Asioiden tarkistaminen on pilannut monta hyvää skuuppia. Tieto lisää paitsi tuskaa myös epävarmuutta.
Verkkotuottaja Eero Leppänen kirjoittaa Lapin Kansan pääkirjoituksissa julkaistussa kolumnissaan, ettei hän lue suomalaisia romaaneja. Kolumni on otsikoitu ” Tästä syystä en lue suomalaisia romaaneja”, ja kiitettävästi Leppänen täyttää otsikon perustelemalla, mikseivät kotimaiset romaanit kiinnosta häntä.
Itse asiassa hän tekee sen jo kolumninsa ensimmäisessä virkkeessä: hän ei ymmärrä niitä.
”Suomalaiset kirjat ovat mielestäni todella koukeroisia. Se tekee niistä vaikeita lukea”, hän kirjoittaa.
”Lisäksi suomalaista nykykirjallisuutta vaivaa liioitellun rajujen aiheiden käsittely. Asiat viedään äärimmilleen. Juopot ovat juoppohulluja rikolliset sadisteja ja perheväkivalta raiskauksia ja murskaantuneita luita”, hän jatkaa.
Leppäsen kolumni on hyvä. Se ei tyhjene provokatoriseen klikkiotsikkoon, vaan kirjoittaja perustelee näkemyksensä. Hän jopa esittää teorian siitä, miksi suomalaiset romaanit ovat ”koukeroisia”.
”Olemme hiljainen, itseksemme jurottava kansa, me käymme jatkuvasti sisäistä monologia, jota ei koskaan tarvitse testata kuulijoilla. Sellainen sisäinen jaarittelu on usein kielellisesti rikasta, mutta tuottaa paperille koukeroista kerrontaa”, Leppänen teoretisoi ja jatkaa:
”Sisäinen monologimme tuo kirjallisuuteemme liikaa symboliikkaa, palapelimäisiä rakenteita ja epäselvää juonenkulkua.”
Mallikelpoisiksi kirjailijoiksi hän nostaa yhdysvaltalaiset Raymond Carverin, Annie Proulxin (jonka nimen hän kirjoittaa väärin) ja Elizabeth Stroutin, jotka kirjoittavat ”ihmisistä, jotka eivät näytä minkään tarinan päähenkilöiltä”.
Kolumnissa on vain yksi huono puoli. Sen havainnot eivät pidä paikkaansa.
Ensinnäkään ei tietenkään olemassa sellaista möhkälettä kuin ”suomalaiset romaanit”. Suomalaisten romaanien väriviuhka ulottuu tiheäjuonisista trillereistä sota-ajan kotirintamakuvauksiin, humoristisista tarinoista kokeelliseen proosaan.
Toiseksi minun on vaikea nähdä, että suomalaisia romaaneja erityisesti leimaisi koukeroisuus.
Luen parhaillaan Asko Sahlbergin romaania Haudallasi, Adriana (Like) enkä osaa pitää sitä koukeroisena kieleltään, juoneltaan tai rakenteeltaan.
”Napsautan lukon kiinni ja nostan matkalaukun eteiseen”, kuuluu Johanna Venhon romaanin Ensimmäinen nainen (WSOY) ensimmäinen virke. Suoraviivaista.
Entä Katri Lipsonin Kaikkein haikein leikki (Tammi)?
”Tarjoilijalla on yllään valkoinen paita, tummanvihreä liivi, mustat housut ja valkoinen esiliina.”
Suorastaan selkokieltä.
Ne olivat kaksi minua lähimpänä tällä hetkellä sijainnutta romaania. Kolmatta joudun kurottamaan: Antti Halmeen Saattaen vaihdettavasta (Atena) olen saanut ennakkokappaleen. Romaani ilmestyy puolustusvoimain lippujuhlapäivänä.
Millaisen koukeron Halme lyökään lukijansa silmille?
”Toimistossa on kylmä kuin ryssän helvetissä.”
Se edellyttää jo kielikuvan ”kylmä kuin ryssän helvetissä” tunnistamista.
Romaaneja kirjoittavana suomalaisena kirjailijana olen tietenkin tyystin väärä henkilö arvioimaan Eero Leppäsen kolumnin väitteen paikkansapitävyyttä.
Sen sijaan suomalaisia romaaneja lukevana kriitikkona pidän itseäni sopivana kyseenalaistamaan hänen näkemyksensä.
Suomalainen (romaani-)kirjallisuus on monimuotoista. On hienoja teoksia niin kuin Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava), jonka kolmea ensimmäistä sivua jouduin tankkaamaan varttitunnin ennen kuin pääsin kieleen sisään. On Miki Liukkosen ja Jaakko Yli-Juonikkaan kaltaisia romaanimuodon kokeilijoita.
Valitettavasti kirjallisuuden monimuotoisuutta ei pääse havaitsemaan, jos ei lue kirjallisuutta.
Siksi luen suomalaisia romaaneja.