Tässä ovat Parnasson raadin kauno-Finlandia-suosikit

Profiilikuva
Karo Hämäläinen on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Onhan Olli Jalosen Taivaanpallon (Otava) oltava mukana?

Kun luin Jalosen uusinta romaania kevättalvella heti sen ilmestyttyä, säästelin sivuja.

Taivaanpallo on parasta aikoihin”, kirjoitin blogimerkinnässäni ”Näin ymmärrys muodostuu – Taivaanpallo on mykistävän hieno romaani”.

Uskon ja toivon, että Olli Jalonen astelee median eteen Ekbergin kahvilan yläkerrassa ensi viikon perjantaina, kun tämänvuotiset kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat julkistetaan.

 

Keitä muita tai paremminkin mitä muita romaaneja kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden rivistössä voisi näkyä?

Aki Ollikaisen Pastoraali (Siltala) parodioi hykerryttävästi paimenidylliä. Katja Ketun omaperäinen kieli pulppuaa tänä vuonna Rose on poissa -romaanissa (WSOY). Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (Otava) on seuraavana kaunokirjallisuuden lukulistallani.

Entä suuren yleisön suosikkikertojat Tommi Kinnunen (Pintti, WSOY), Minna Rytisalo (Rouva C, Gummerus), Riikka Pulkkinen (Lasten planeetta, Otava)…? Tai Erkka Mykkäsen ensimmäinen romaani Something not good (WSOY)?

Omien arvailujen sijaan kysyin kolmelta Parnassoa säännöllisesti avustavalta, erityisesti proosasta kirjoittavalta kriitikolta näkemyksiä siitä, mitkä teokset heidän mielestään voisivat nousta kaunokirjallisuuden Finlandia-kuusikkoon.

Koska kukin heistä(kin) on lukenut vain pienen osan tänä vuonna ilmestyneestä suomalaisesta romaanikirjallisuudesta, pyysi kultakin kolmea neljää nimeä.

 

Paneeliin osallistuivat tamperelainen suomentaja ja kriitikko Outi Hytönen (s. 1988), helsinkiläinen tietokirjailija, toimittaja ja kriitikko Ville Hänninen (s. 1976) ja vantaalainen kirjailija, toimittaja ja kriitikko Tommi Melender (s. 1968).

Yksikään teos ei osunut edes kahden panelistin kolmikkoon. Tämä on sikäli odotettavaa, että he eivät ole lukeneet samoja kirjoja. Esimerkiksi Parnassoon yhden kirjan arvioi vain yksi kriitikko, joten Parnasson kriitikkojen kriitikontyön puolesta tapahtuva lukeminen hajoaa ja monipuolistuu.

Sen sijaan kolme teosta menee yksiin oman arvauslistani kanssa. Ville Hänninen mainitsee Olli Jalosen ja Katja Ketun romaanit, Tommi Melender Aki Ollikaisen.

Niitä voinee pitää Parnasson Finlandia-ehdokasvedonlyöntirivin kärkitriona.

 

Outi Hytönen nostaa veikkauskolmikkoonsa Heikki Kännön Sömnön (Sammakko), Tapani Tolosen Sokeiston (Otava) ja Leena Krohnin Kadotuksen (Teos).

Sömnö on mielikuvituksen riemuvoitto. Viihdettä ja filosofiaa samassa paketissa. Omaperäinen, hullu ja viisas”, hän perustelee.

Tolosen Sokeisto on ollut Hytösen lukemista vuoden esikoisista paras ja Tolonen on hänen mukaansa lupaava suurten tarinoiden kertoja.

”Krohn yllättää ja ihastuttaa taas tiiviiseen muotoon pakatulla loputtomien merkitysten avaruudella.”

 

Tommi Melender lukee parhaillaan Henriikka Tavin ensimmäistä romaania Tellervo (Teos).

”En siis ole ihan lopussa vielä, mutta kirja on saanut minut innostumaan jo tässä vaiheessa enemmän kuin mikään muu kotimainen uutuusromaani tänä vuonna. Tellervosta huokuu Tavin runokokoelmista tuttu eloisa ja yhdistelykykyinen kirjallinen mielikuvitus.”

Aki Ollikaisen Pastoraalin hän mainitsee olevan viimeistä piirtoa myöten hallittu ja sävykkäästi kirjoitettu pienoisromaani, jossa kesäiseen luontoidylliin kietoutuvat synkät myyttiset ulottuvuudet kirjallisesti vaikuttavalla tavalla.

Melenderin kolmas nosto on Juha Seppälän Sankariaika (Siltala).

Sankariaika purkaa suomalaisuuden tunnuskuvia kirjailijalle tutulla sirpaleisen romaanimuodon poetiikalla.”

 

”En pahastu enkä hämmenny, jos ehdolla ovat Katja Ketun Rose on poissa, Olli Jalosen Taivaanpallo tai Peter Sandströmin Äiti marraskuu (S&S). Niissä kieli elää ja hengittää. Henkilökohtaisesti olisin iloinen, jos Hannu Väisäsen Leimikot (Otava) huomattaisiin. Antero-sarjan viimeinen osa on kahden ensimmäisen veroinen mutta letkeä ja yllättävä, kuin itsensä uudelleen löytäneen kirjailijan koneelta. Väisänen paneutuu yksityiskohtiin ihmeenomaisella hartaudella”, Ville Hänninen perustelee.

”Toisaalta en pahastu, jos yksikään näistä kirjoista ei olisi ehdolla. Vuoden 2017 valikoima oli kiinnostava, koska mukaan ei poimittu varmoja nimiä vaan Haurua, Liimattaa ja Sandua. Yllättäkää minut!”

Hänninen kuului Runeberg-palkinnon esiraatiin vuonna 2010 ja sai silloin kerralla kokonaiskuvan kyseisen vuoden kaunokirjallisuudesta.

”Normaalisti niin ei käy, ehkä kenellekään. Luen lakkaamatta, mutta silti mikä tahansa arvaus Finlandia-ehdokkaista kertoo lähinnä, mitä minä olen sattunut ehtimään lukea ja millainen oma lukijaprofiilini on”, hän muistuttaa.