Tahallaan itseään jalkaan
Kulosaarentie 8 -romaanissaan Henrik Tikkanen kertoo ampuneensa itseään käsivarteen, jotta pääsisi toisen maailmansodan taisteluista.
Käteen ampuminen on kirjailijalle ja kuvittajalle paitsi konkreettisesti myös symbolisesti merkittävämpää kuin itsensä ampuminen jalkaan. Itsensä ampuminen jalkaan on kuitenkin vakiintunut kielikuvaksi tarkoittamaan omien edellytysten (tietoista) heikentämistä.
Ville Hänninen muistuttaa Tikkasen toimesta esseekokoelmansa Keskipäivän miehiä toisessa esseessä, enkä voi olla ajattelematta, että juuri samoin Hänninen on tehnyt kirjassaan: pöyhkeilevän elitistinen teos tietentahtoisesti hakeutuu marginaaliin, pienen lukijakunnan kirjaksi, vaikka sen sisältö on laajalti kiinnostavaa.
Keskipäivän miehiä, alaotsikoltaan ”Kuvia Suomen historiasta”, käy läpi Suomen vaiheita kuvittajien henkilökuvien kautta. Tusinassa esseessä keskiössä ovat käyttökuvien tekijät, siis esimerkiksi kirjojen kansigraafikot, joista Hänninen on kirjoittanut vuosikausia Parnassoon.
Pääosin he eivät ole Tikkasen kaltaisia julkkiksia vaan Tuntemattoman sotilaan ikonisen kannen suunnitelleen Martti Mykkäsen kaltaisia unohdettuja suuruuksia. Suomettumisen ajan pilapiirtäjistä ilmeisin Kari Suomalainen esiintyy henkilöhakemistossa kolmesti, mutta yhdellä kolmesta mainitusta sivusta häntä ei edes mainita.
Huolellisella henkilövalinnalla ja sopivasti esseitä painottamalla Hänninen onnistuu melkoisen mahdottomalta tuntuvassa hankkeessa, Suomen historian kuvittamisessa. Vaikkapa Kumpujen yöstä -teossarjan tehnyt Aarno Karimo peilaa hienosti 1930-luvun nationalismia ja sitä, kuinka Suomelle kirjoitettiin ja kuvitettiin mahtava menneisyys.
Tarmo Koivistoa ja Mämmilää käsittelevä essee on tietenkin luontevasti katsaus suomalaisen pikkukaupungin muodonmuutokseen.
Teoksen nimi Keskipäivän miehiä viittaa kuitenkin piiloagendaan: siinä missä käsitellään kuvittajia ja Suomea, käsitellään myös nelikymppistä miestä. Vaikkapa Tommi Melenderin käyttämään personal essay -tapaan Hänninen kirjoittaa esseisiin omakohtaisia kohtauksia. Minulle, nelikymppiselle miehelle, ne ovat kirjan kiinnostavimpia jaksoja.
Omakohtaisuus ei ole päälleliimattua vaan vie sisään kuvittajiin. Erkki Salosen käsittely alkaa sillä, että kirjoittaja kertoo isoäitinsä, Salosen aikalaisen, kuolleen pari kuukautta ennen kuin hän alkoi tehdä kirjaa. Mämmilä-esseen alussa kirjoittaja ja hänen isänsä sanailevat muuttokuorman äärellä.
Omakohtaiset osiot kytkevät teoksen tämänhetkiseen kokemusmaailmaan ja rakentavat luontevasti perspektiivin esseissä käsiteltäviin henkilöihin, aikaan ja ideologioihin.
Marginaaliin ohjautuneista kuvittajista ei tarvitsisi kirjoittaa marginaalisesti. Eikä keski-ikäisen miehen tuntojen käsittely ole vailla yleistettävyyttä, mistä kertoo vaikkapa Karl Ove Knausgårdin suosio.
Tuon kirjoittaessani kuulen jo huudot: kirjallisuus on aivan liiaksi täynnä keski-ikäisen miehen itseanalyysia. Ne ovat huutoja, joista kirjailija ei saisi välittää.
Entä jos Hänninen olisi fokusoinut merkkihenkilöiden keski-iän murroksiin? Jos esseissä olisivat rinnan olleet uraansa lopetteleva ja uutta elämää aloittava keski-ikäinen huippu-urheilija, parikymppisenä eduskuntaan noussut ja politiikkaan kyllästynyt poliitikko, uudistumisen tuskaa poteva taiteilija? Teos olisi taatusti kiinnostanut laajempaa yleisöä kuin rajautumalla käyttökuvan tekijöihin.
Vaan sellaista teostapa Hänninen ei ole halunnut kirjoittaa. Kluuttiselkäinen, Lasse Rantasen vaakunamukaelmalla kansikuvittama kermanvärinen teos on kannanotto kaupallisuutta vastaan. Esseeteosta työstämään lähtevä kirjailija tietää, että kirjamyynnistä saatavat tulot ovat merkityksettömiä, joten laajalle yleisölle voi saman tien näyttää keskisormea. Voi Art House parkaa, joka on ottanut teoksen kustannettavakseen!
Teksti itsessään ei pöyhkeile. Kun pohjalla on parikymmenvuotinen työura ja perehtyminen graafikoihin, sarjakuvaan, kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen, syvät analyysit eivät vaadi monta lausetta. Siksi teos on asiantunteva olematta vaikealukuinen.
Itseironinenkin se on: Viimeisessä esseessä painutaan Puumalasta löytyneen kalliomaalauksen tykö. Ihmishahmohan se siinä. Tai voihan se olla hirvikin. Mistä näitä tietää.
Kuvallisen kulttuurin tulkki saa olla hetken ihmeissään, hakeutua syvälle suomalaisuuden esihistoriaan ja päätyä Visulahden vahakabinettiin arvailemaan, ketä kuuluisuutta vahapatsaat esittävät.
Sellaista se on, yritys saada selvää Suomesta, miehestä, keski-iästä tai kuvasta.