Suosikkikirjailija loistaa vahvuuksillaan, mutta suomennos menee pannariksi
Yhdysvaltalaisesta Elizabeth Stroutista (s. 1956) on tullut parissa vuodessa monen suomalaisen suosikkikirjailija, kun kolme hänen teostaan on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa. Niitä ennen suomeksi on ilmestynyt hänen esikoisromaaninsa Pikkukaupungin tyttö (suom. Marja Haapio, Otava 2001).
Minut hurmasi vanhemman ja lapsen suhdetta oivaltavasti käsittelevä romaani Nimeni on Lucy Barton (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2018). Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Kaikki on mahdollista (suom. Kristiina Rikman) kuvaa amerikkalaisen pikkukaupungin ummehtuneisuutta toisiinsa nivoutuvien novellien avulla.
Näiden Stroutin viimeisimpien teosten suomentamisen jälkeen Suomeen on tuotu Stroutin menestynein romaani Olive Kitteridge (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2020), joka ilmestyi alkukielellään englanniksi vuonna 2008. Se palkittiin Pulitzerilla, ja sen pohjalta on tehty televisiosarja. Olive Kitteridgen tarina jatkuu toistaiseksi suomentamattomassa, viime vuonna englanniksi ilmestyneessä kirjassa Olive, Again.
Suomennosjärjestyksen pohjalta tulee houkutus sanoa, että Olive Kitteridge on yhdistelmä Nimeni on Lucy Bartonia ja Kaikki on mahdollista -teosta. Sen päähenkilö on kiinnostava ja persoonallinen nainen, Olive Kitteridge, jonka suhde ympärillään oleviin ihmisiin, erityisesti mieheensä ja poikaansa Christopheriin, on hankala.
Romaanin rakenne taas on novellikokoelmamainen. Joissakin tarinoissa Olive Kitteridge vain vilahtaa, joissakin hän on selvästi keskushenkilö. Teos ei edes lähde liikkeelle Olive Kitteridgen vaan hänen miehensä, apteekkari Henry Kitteridgen kautta.
Olive Kitteridge on kuitenkin teoksen kiistaton päähenkilö. Hän on omapäinen, äksyilevä ja vahvatahtoinen eläkkeellä oleva matematiikanopettaja, jonka suhteet muihin ihmisiin kannattavat teosta.
Niissä teksteissä, joilla Olive Kitteridge vain mainitaan, päähenkilöinä on muita erottuvia hahmoja, omien tarinoidensa päähenkilöitä, romaanin kannalta sivuhenkilöitä. Kun tekstit tarjoillaan näin, sivuhenkilöiden luonteita ja heille tapahtuvia asioita tulee tarve verrata Olive Kitteridgeen.
Olive Kitteridge käy New Yorkissa hän ensi kertaa vasta yli seitsemänkymppisenä. Hänen jalkahoitajana työskentelevä poikansa ja tämän uusi vaimo ovat muuttaneet kaupunkiin.
Olive Kitteridgen New Yorkin -reissusta kertova, teoksen loppupuolella oleva luku (tai lukutavasta riippuen novelli) ”Turvatarkastus” on Olive Kitteridgen kokoava teksti. Siinä missä Kitteridge on nuorempana ollut sellainen radikaali, että on kieltäytynyt lähtemästä miehensä kanssa kirkkoon, New Yorkissa hän näyttäytyy vanhoillisena traditionalistina. Hän ei tunnu käsittävänsä poikansa perhettä.
Olive ja Henry Kitteridge ovat rakentaneet (rakennuttaneet) pojalleen talon, mutta poika ei siinä viihtynyt, vaikka se oli vanhempien mielestä kaunis ja valoisa. Erottukin on, mitä on käsitelty aiemmassa luvussa.
”Turvatarkastuksessa” äidin ja pojan suhteen historia läväytetään ilmeisesti ensimmäistä kertaa äidin silmille. Yläkerran vuokralaisen nimestä Olive Kitterdge palaa menneisyyteen ja avaa suhdettaan samannimiseen kotipaikkakunnan mieheen.
Kaikkiaan Olive Kitteridge on moniulotteinen ikääntyvän rouvan tarina. Stroutin kertojantaito perustuu vahvoihin henkilöihin. Hän ei ole tunnelmahehkuttaja tai juonenpunoja, mutta henkilöitä kohtaan syntyvä mielenkiinto pakottaa kirjan ääreen ja pysymään siinä.
Ajatukseni kuitenkin karkasi valitettavan usein harhateille suomennoksen takia.
Jo teoksen alussa olin hymähdellyt sille, että ihmiset istuvat sohvassa. Amerikkalaiset sohvat varmaankin ovat upottavia ja ihmiset painuvat sohvatyynyihin, tai ehkä he jopa menevät istumaan sohvatyynyjen alle tai väleihin – piristävää leikkisyyttä iäkkäiltä ihmisiltä! Ehkä suomennoksen nyanssilla muistutetaan, että kyseessä on Yhdysvaltoihin sijoittuva kirja.
”Sisäänrakennettu”-luvussa suomennoksesta tuli kuitenkin pannari.
Luvussa puhutaan alusta loppuun ja useita kertoja ”pannareista”, joita perheen on tapana syödä sunnuntaiaamuisin – mutta kerronnan nykyhetkessä on perjantai ja puolipäivä. ”Pannarit” hallitsevat tekstiä ja kantavat merkityksiä.
Pannari eli pannukakku on löysästä (vehnäjauho)taikinasta tavallisesti uunipannussa valmistettu paistos. ”Sisäänrakennetussa” uunipannulle laitetaan sunnuntaipaisti.
Pannareiden syöminen kuulostaa ähkyä aiheuttavalta toimelta. Jo toista pannaripeltiä syödessä nälkä vaihtuu sokerihumalaan. Vai syövätkö henkilöt pannarinpaloja?
Elizabeth Strout kertoo sivulla 261, että Jim kaataa pannaritaikinaa paistinpannulle. Pannareiden sijaan hän taitaakin valmistaa lettuja.
Kun suu pyyhitään paperipyyhkeeseen (ilmeisesti talouspaperia), myös sohvassa istuminen alkaa kuulostaa epäilyttävältä. ”Käydä järkeen” on varmasti tarkoituksellinen anglismi, jonka tarkoitus on viedä lukija toiseen kulttuuriympäristöön, mutta jos kaupan nimi on Moody’s, ei kai se ole sama kuin Moody’sin kauppa vaan Moodyn kauppa?
Ja mikä on ”tunnistusnauha”, joka lentokentän turvatarkastajilla on taskujen yläpuolella?
Kun huomio alkaa kiinnittyä suomennoksen outouksiin, teos menettää voimaansa. Kokeneen ja ammattitaitoisen Kristiina Rikmanin suomennos ei varsinaisesti töki, vaan teksti luistaa sujuvasti ja suomennos kuulostaa pääosin uskottavalta, luontevalta ja kauniilta.
Sanasto on vain pieni osa suomennosta, ja edellä olevat sanat ovat vain murunen koko teoksen sanamäärästä. Tämän teoksen osalla suomennoksen sanavalinnat kuitenkin ylittivät minun kohdallani häiritsevän rajan. Kun se oli ylittynyt jossain sivun 260 tienoilla jokaista sanaa alkoi epäillä.
Mistä moiset sanavalinnat voivat johtua? En usko, että kokenut suomentaja suomentaisi ”pancakea” pannariksi tai tulisi kirjoittaneeksi suomennokseen sanaa ”tunnistusnauha”. Tekeekö konekäännös niin uskottavan kuuloista raakatekstiä, että suomentaja tulee muihin tekstin vaatimiin valintoihin keskittyessään epähuomiossa hyväksyneeksi ohjelman ehdottaman suomennoksen?