Suomeen saapuva ”Ferranten mies” kertoo kohtauksia eräästä avioliitosta ja kengännauhoista
Olin kumartunut sitomaan kengännauhojani vanhempieni eteisessä. Takana oli muutaman päivän kyläily vanhempieni luona, vierellä iso urheilukassi ja edessä ajomatka Helsinkiin.
”Näytähän, miten solmit kengännauhat!” äitini sanoi.
Olimme varmaankin keskustelleet edellisenä päivänä siitä, että solmin nauhat aina tuplasolmuun. En pelkästään lenkkareita vaan myös kävelykenkien nauhat.
Äitini kertoi, että hän ja isäni olivat jokin aika aiemmin vertailleet tapojaan solmia nauhat. Oli käynyt ilmi, että tavat poikkesivat toisistaan.
Minulle oli opetettu väärä tapa sitoa nauhat yhteen.
Olin solminut nauhat väärin yli kolmekymmentä vuotta.
Äiti laskeutui jalkojeni juureen ja tarjoutui näyttämään oikean tavan. Tiuskaisin hänet pois. Olin nelikymppinen, ja ihan hyvin olin pärjännyt elämässäni tähänkin asti. Kengätkin olivat pysyneet jalassa vieheellisestä sitomistekniikasta huolimatta.
Halusin päästä lähtemään matkaan.
”Katson YouTubesta. Kai siellä opetetaan nauhojen solmiminen.”
Tämä tapahtui viime kesänä. En ole vieläkään etsinyt netistä kengännauhojen solmimiseen omistautunutta opetusvideota.
Tässä käydään jo elämän puolimatkaa. Kannattaako enää opetella uusia temppuja?
Vai hävettikö minua niin paljon se, että en osaa tehdä oikein jokapäiväistä askaretta, joka lapsille opetetaan ennen kouluunmenoa?
Kengännauhat kuulostavat mitättömältä asialta, mutta niihin sitoutuu vahva lataus. Nauhat solmitaan elämän aikana kymmeniätuhansia kertoja. Ne kantavat konkreettisesti mukanaan lapsuudessa opitun.
Tämän on erinomaisesti oivaltanut italialaiskirjailija Domenico Starnone (s. 1943), jonka romaanin Solmut (alkuteos: Lacci) Leena Taavitsainen-Petäjä on juuri suomentanut ja WSOY kustantanut.
Romaanissa solmut ovat ennen muuta avioliitossa. Teos alkaa vaimon näkökulmasta. Pariskunnalla on ollut aviokriisi miehen hullaannuttua nuoresta rakastajattarestaan.
Tavallaan selvää. Tilanne ratkeaa eroamalla.
Toisessa osassa vuosikymmeniä on kulunut ja näkökulma on miehen, romaanin päähenkilön. Pariskunta on yhdessä, lähtee matkalle ja sanailee kuin – niin – vanha aviopari. Kolmannessa näytöksessä äänessä ovat pariskunnan aikuiset lapset.
Domenico Starnonen teos on hallittu ja keskittynyt erään mutta yleistettävän avioliiton kuvaus.
Solmujen rakenne on harkittu ja taiten rakennettu. Kolme osaa antavat kukin teokselle uuden kerroksen ja kyseenalaistavat aiemmin luettua. Pätkä elämää -tyylisten kaikkea nielevien ja runsaiden romaanien joukossa klassisen keskitetty, näytelmällinen teos tuottaa taiteen hurmaa.
Starnone vierailee ensi viikonloppuna Suomessa ja osallistuu Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumaa.
Vaikka Solmut on Starnonen kolmastoista romaani, se on vasta ensimmäinen häneltä julkaistu suomennos.
Veikkaan, että syy on hieman hassu: Starnonen puoliso on kääntäjä Anita Raja, jonka on huhuttu olevan mystinen, maailmasuosioon noussut kirjailija Elena Ferrante. Myös Starnonea on aseteltu Ferranteksi.
Elena Ferranten identiteetillä leikittely on yksi viime vuosien taitavimmista mainoskampanjoista, joita kirjallisuuden markkinoilla on nähty. Minun on vaikea ymmärtää, mitä lisää Ferranten romaaneihin tulee siitä, että tiedettäisiin varmasti, minkä näköinen ja missä asuva henkilö Napoli-sarjaa kirjoittaa.
Vaan jos tällaisen identiteettileikin myötä suomeksikin saadaan niin hienoja kirjoja kuin ferrantet ja vielä sivuaaltona Starnonen Solmujen kaltainen teos, en valita.