Suomalaiset rikoksen ammattilaiset kertovat: Tämä on minulle kaikkien aikojen dekkari
Mikä on kaikkien aikojen dekkari?
Kysymys on yhtä mahdoton kuin subjektiivinen, joten hyvä onkin lähestyä sitä täysin subjetiivisesta näkökulmasta. Tällä viikolla vietettävän Dekkariviikon tiimoilta pyysin neljää eturivin suomalaisdekkaristia paljastamaan, mikä rikoskirja on kaikkein tärkein juuri heille itselleen.
JP Koskinen & Umberto Eco
JP Koskisen Murhan vuosi -sarja jatkui vastikään ilmestyneellä Kesäkuun kalmantanssilla (Crime Time 2020). Sarjan vuodenkierto on edennyt puoliväliin.
Koskisen valinta on Umberto Econ Ruusun nimi (suom. Aira Buffa, WSOY 1983).
”Tiedän, että tämä on varmaan monellakin listalla, mutta ei voi mitään. Philip Kerrin Field Grey on loistava, mutta en nyt saa sitä kuitenkaan nostettua ohitse Umberto Econ Ruusun nimen.
Ruusun nimi on taitavasti rakennettu historiallinen dekkari, jossa on flirttailevia viittauksia lajin perinteisiin (muun muassa päähenkilö William Baskerville ja hänen apulaisensa Adson Melkin). Samaab kirjaan on saatu mahdutettua salaliittoteorioita, suljetun paikan mysteereitä ja perinteistä murhatutkintaa, kaikki vuoteen 1327 sovitettuna.
Tarina vie mukanaan, ja sen lukuisat viittaukset eri suuntiin ovat tietysti sitä antoisampia, mitä enemmän tietää 1300-luvun maailmasta. Tarina toimii hyvin ilman ennakko-opiskeluakin, ja murhien selvitys etenee perinteisen epäilyksen ja erehdyksen kautta kohti huimaavaa loppua.”
Leena Lehtolainen & Sara Paretsky
Leena Lehtolaisen seuraava teos on suosittuun Maria Kallio -sarjaan kuuluva Jälkikaiku (Tammi 2020), jonka kerrotaan tulevan kauppoihin viikolla 31.
Hänen valintansa on Sara Paretskyn Sohaisu pimeään (suom. Osmo Saarinen, WSOY 1990).
”En ole lainkaan sellainen ihminen, joka osaa sanoa yhden suosikin yhtään mistään, kaikkein vähiten kirjallisuudesta. Yksi suurimmista tajunnanräjäyttäjistä on ollut Sara Paretskyn esikoinen Idenmnity only, 1982, ilmestyi suomeksi nimellä Sohaisu pimeään vuonna 1990. Siinä Paretsky esitteli uudenlaisen dekkaripäähenkilön, naispuolisen yksityisetsivän nimeltä V. I. Warshawski.
Kirjaa lukiessani ajattelin että vau, näinkin voi kirjoittaa, naispuolisen päähenkilön ei tarvitse olla poliisin vaimo tai eksentrinen täti vaan kovan luokan ammattilainen, itsenäinen ja vahva, mutta kuitenkin tunteva ja myötäelävä ihminen.
Miljöö, kovaksikeitetty Chicago, on toisaalta hyvin klassinen yksityisetsivätarinamiljöö, mutta Paretsky kuvaa sen ammattiyhdistysliikekiemuroita ja vakuutusyhtiöiden vedätyksiä tuoreesti ja uudesta näkökulmasta. Kieltämättä Paretskyn tuotannon löytymisellä oli merkittävä vaikutus siihen, että uskaltauduin itse kirjoittamaan rikosromaaneita.”
Reijo Mäki & Charles Willeford
Reijo Mäen Vares tapaa ilmestyä kesän kynnyksellä. Niin tänäkin vuonna: Soopelissa (Otava 2020) yksityisetsivä Jussi Vares palkataan selvittämään punkkariprinsessan katoamistapausta.
Mäki nostaa ykkösekseen Charles Willefordin Miami Bluesin (suom. Hannu Tervaharju, Banana Press 1990, 2. painos Like 2001).
”Eihän mistään kirjasta voi sanoa: paras! Mutta jotkut tarinat vaan kolahtavat kovemmin siis juuri silloin lukuhetkellä. Minulle aikoinaan kolisi – ja tosi kovaa – Charles Willefordin dekkari Miami Blues.
Kirjan päähenkilö, poliisietsivä Hoke Moseley, on aika kaukana TV-sarja Miami Vicen sliipatuista etsivistä. Ja huono-onninenkin hän on. Yhdessäkin käänteessä niljakas konna varastaa Hokelta kaksi aika tärkeää juttua: virka-aseen ja tekohampaat. Kirjasta tehty elokuvakin oli muuten ihan katsottava.
Pauliina Susi & Liza Marklund
Pauliina Suden Pulssissa (Tammi 2020) keskeiset henkilöt ovat samoja kuin Suden kahdessa aiemmassa trillerissä Takaikkunassa ja Seireenissä. Susi rakentaa lukijalleen Lappiin sijoittuvan pankkivankidraaman.
Suden valinta osuu Liza Marklundin Uutispommiin (suom. Outi Knuuttila, Otava 2000).
”Liza Marklund oli ensimmäisiä ruotsalaisdekkareita, joihin tartuin, ja Uutispommin juoni kulki ja jännitys piti pihdeissään niin, että muistan ahmineeni kirjan yhtä soittoa jonakin syysyönä. Se oli riemastuttavaa todellisuuspakoa kiireiselle ja stressaantuneelle nuorelle äidille, joka silloin olin.
Otin tavaksi ostaa jokasyksyisen Annika Bengtzon -dekkarin aina itselleni joululahajaksi ja lukea sen sohvalla suklaita kiskoen, kun joulun hulinat olivat vähän rauhoittuneet ja kaipasin omaa aikaa. Marklundin fiksuun, feministiseen ja äkkiväärään sankarittareen, toimittaja Annika Bengtzoniin, oli helppo samaistua, sillä hän oli nuori kunnianhimoinen toimittaja kuten minäkin.
Ruotsalainen elämänmeno oli samantapaista kuin Suomessa, ja kuitenkin kiinnostavasti erilaista. Ja sitä mukaa kun kirjasarja eteni, koki toimittajantyö ja mediaympäristö melkoisen mullistuksen – digitalisaatio! viihteellistyminen! – niin kirjoissa kuin todellisuudessakin molemmin puolen lahtea.”