Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Autenttisuudella ei ole merkitystä, autenttisuuden kokemuksella on

Blogit Kirjailijan päiväkirja 5.2.2018 09:34
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Tämäpä ilahduttava! Tämäpä yllättävä! Mutta onko tämä oikein?

Kätlin Kaldmaan toistaiseksi ainut aikuisille kirjoitettu romaani Islannissa ei ole perhosia (suom. Outi Hytönen, Fabriikki-kustannus 2017) on monessa mielessä epätavanomainen. Se on runsas usean sukupolven sukukronikka, jota katkoo proosassa harvoin käytetty typografiailottelu.

 

Ensimmäisenä kirjan avatessa huomio kiinnittyy tekstin asetteluun. Tavanomaisesti ladottujen tekstisivujen välissä saattaa olla sivu, jolla on vain sana tai kaksi, jotka päättävät edellisellä sivulla alkaneen virkkeen.

Sivu 53 koostuu alatusten asetelluista ”vuodet”-sanoista. Sivulla 322 riviväli kasvaa varoittamatta.

Typografia ei ole kikkailua vaan rytmittää, korostaa ja vahvistaa romaanikerrontaa. Kenellekään lukutaitoiselle kirja ei ole vaikealukuinen.

Ihme on, ettei tällaista ole tehty enemmän. Ei sanojen asettelu sivuille ole pelkästään lyriikan etuoikeus.

 

Toisaalla on vuosisatainen traditio, niin sisällössä kuin muodossa. Koska Islannissa ei ole perhosia sijoittuu Islantiin, on helppo sanoa, että romaanin muoto on saagan muoto. Suvun vaiheista ja henkilöistä kronikoidaan (kirjalliseksi ilmaisuksi pakotettua) suullista kerrontaa muistuttavalla kielellä ja rakenteilla, luonnonvoimat tunkeutuvat läpi. Milloin luonnonvoimat eivät riitä, on aivan luontevaa selittää asia taikavoimilla.

Uusien saagojen keksiminen ei riittäisi romaaniksi, ei vaikka niitä esittäisi typografisesti kekseliäästi. Vaikea kirjailijan on puhaltaa saagamuotoon sellaista sisältöä, jota historiallisissa, paikallisten lönnrotien tallentamissa saagoissa ei olisi, ja jaarittelu on jaarittelua, tekee sen kuinka kauniisti ja rakenteiltaan kekseliäästi hyvänsä.

Se kulma, jolla Islannissa ei ole perhosia seisoo, tulee esiin romaanin loppupuolella melkein huomaamatta. Suvun viimeisin edustaja onkin lennähtänyt pois kotisaareltaan ja sukkuloi kansainvälisissä konferensseissa. Eron entiseen hän on vetänyt jopa nimellään muuttamalla sen Elínistä Elinaksi.

Elínin kansainvälistä nykyhetkeä kuvaa vain muutama sivu, mutta ne kytkevät kaiken muun mantereeseen ja 2000-lukuun. Kun Elín palaa Islantiin, se näyttäytyy juuri sellaisena tarusaarena kuin kaunokirjallisuus ja lennokkaat matkailuesitteet sen esittävät: polkupyöriä ei tarvitse lukita, ja jos auto juuttuu kinokseen, ensimmäisellä vastaantulijalla on traktori ja lumiaura ja siltä seisomalta hän lähtee auttamaan pulaan joutunutta matkalaista.

Sukelletaan nykyhetkeen, jossa lohikäärmeet yhä hönkivät.

 

Islannissa ei ole perhosia on parhaimmillaan häkellyttävän taitava romaani.

Samalla se vaivaa minua kohtuuttomasti ja epäkirjallisesti: Miksi virolaiskirjailija kirjoittaa Islannista? Voiko hänen syväkuvaansa luottaa vai onko kyseessä vain eksoottiselta kalskahtavaan paikkaan sijoitettu satu?

Kysymys on kahdesta syystä aiheeton.

Ensinnäkin merkitystä on vain sillä, mitä teos saa aikaan lukijassaan. Autenttisuudella ja muilla sellaisilla seikoilla ei ole väliä. Hyvin Mika Waltarikin hoiti Egyptinsä, eikä ole mitenkään sanottua, että islantilaiskirjailija käsittelisi kotimaataan jotenkin syvällisemmin kuin virolainen tai suomalainen.

Kuitenkin: autenttisuuden kokemuksella on merkitystä, etenkin siinä tapauksessa, että kirjallisuutta lähestyy todellisuusvastaavuuden kautta. Ei ehkä ole tarpeen.

Toiseksi keinon voikin nähdä kirjallisena, joko postmodernina leikittelynä ja kyseenalaistamisena tai tarkoitushakuisena etäännyttämisenä.

Jo se, että kysymys vaivaa, on osoitus Kaldmaan ratkaisun toimivuudesta.