Ei sovi ääneen luettavaksi! Kustantajat tekevät äänikirjoja vääristä teoksista
Kun äänikirjoiksi tehdään usein trillereitä ja klassikoita, tehdään virhe.
Äänikirjana toimii parhaiten materiaali, jossa on hiukan vähemmän ja hiukan yksinkertaisempia henkilöhahmoja ja juoni, joka perustuu tapahtumiin syvällisen pohdinnan sijaan.
Näin arvioi äänikirjayhtiö Storytellin perustaja ja toimitusjohtaja Jonas Tellander Helsingin Sanomissa Elina Kervisen tekemässä haastattelussa.
”Kyse on pitkälti viihdekirjallisuudesta”, päättelee joko Tellander tai Kervinen.
Jutun mukaan Storytellillä on Ruotsissa noin 220 000 tilaavaa asiakasta. Äänikirjojen osuus Ruotsin kirjamyynnistä on lähes yhdeksän prosenttia eli moninkertaisesti Suomeen verrattuna. Siksi uskon, että Tellanderilla on näkemyksensä tueksi kosolti dataa ja tietoa asiakkaiden omilla kruunuillaan tekemien valintojen tuloksista.
Enkä siksi halua väittää vastaan. Kuin vähän.
Itse olen kuunnellut vain yhden äänikirjan. Kokemus oli erinomainen. Hotkin kirjaa. Halusin järjestää aikaa sen kuuntelemiseen.
Sen jälkeen olen etsinyt kirjakuunneltavaa Elisa Kirjan ja Adlibriksen valikoimista, mutten ole löytänyt mitään kiinnostavaa.
Kuuntelemani äänikirja oli David Lagercrantzin Zlatan-elämäkerta Minä Zlatan Ibrahimović Miika Nousiaisen vaihtelevasti suomentamana ja Kari Ketosen ilmeikkäästi lukemana. Se toimi äänikirjana täydellisesti. Teoksen rakenne oli prologia lukuun ottamatta kronologinen. Kerronta tapahtui ensimmäisessä persoonassa eli ikään kuin omaelämäkertana. Lagercrantz ja Ketonen olivat tavoittaneet äänen, joka oli helppo uskoa Zlatanin ääneksi.
Kirjassa draamaa toivat esimerkiksi seurasiirrot, henkilöiden välinen dynamiikka, taistelut mestaruudesta ja niin edelleen. Lapsuusmuistot ja henkilökohtaisen elämän kurkistelut ovat inhimillisiä ja samaistuttavia.
Lyhyesti: kirjaa oli helppo kuunnella.
Silloin kun keskityn kirjaan intensiivisesti, luen. Siis otan käteeni fyysisen kirjan tai e-kirjan ja lähestyn sitä näköaistin avulla tekstin kautta. Haluan säädellä itse lukunopeuttani. Haluan harppoa ja palata.
Kuunteleminen on minulle sekundaarinen tapa lähestyä kirjaan. Kuuntelen muun tekemisen ohessa kuten juostessani, ajaessani tai laittaessani ruokaa. Tällaista aikaa on viikossani paljon ja käytän sen kuuntelemiseen, mutta kuuntelun kohteena on kirjojen sijaan puheradio.
En voisi kuvitella kuuntelevani muun toiminnan ohella teosta, jonka juoni vaatii keskittymistä. Putoaisin kyydistä. Siksi en ole ladannut kuunneltavakseni trillereitä. En jaksaisi keskittyä kirjaan, joka ensisijaisesti operoi kielellä. Minua vaivaannuttaisi, jos teoksessa olisi useita minäkertojia, jotka kuitenkin lukisi sama näyttelijä.
Kaunokirjallisista teoksista kuunneltuna uskoakseni toimisivat parhaiten monologimaiset romaanit, joissa yksi kertoja kertoo minämuodossa. Monologimainen romaani usein tai ainakin toisinaan pyrkii ääneen kerrotun tarinan illuusioon. Mikäpä sopisi ääneen kerrotuksi sen paremmin!
Äänikirjoista puhuttaessa puhutaan usein kaunokirjallisuudesta. Se on suuri virhe. Tietokirjat ja erityisesti elämäkerrat ja muistelmat sopivat erinomaisesti kuunneltavaksi. Jostain syystä suomalaiskustantajat eivät kuitenkaan tarjoa niitä äänikirjoina.
Minun ja varmaan monen muunkin käytössä äänikirjat tappelevat samasta ajasta muun kuunneltavan eli lähinnä musiikin ja radion kanssa. Kamppailu on kirjojen näkökulmasta vaikea: musiikki ja radio-ohjelmat on tarkoituksellisesti tehty kuunneltaviksi. Erityisen lähelle kirjallisuutta tulevat kuunnelmat, joiden kilpailuetu etenkin paljon dialogia sisältäviä kirjoja vastaan on ylivoimainen.
Kun äänikirjoiksi tehdään usein trillereitä ja klassikoita, minusta tehdään virhe. Äänikirjoiksi ei pitäisi tehdä niitä kirjoja, jotka myyvät hyvin painettuina tai e-kirjoina, vaan kirjoja, jotka kuunneltavina voittavat kuunnelma-, puheradio- ja musiikkitarjonnan.