Skuuppi esseekokoelmassa: Paavo Haavikon kuuluisa sururuno luettiin radiossa ennen Marja-Liisa Vartion kuolemaa
”Halusin ojentaa sinulle nurmikon, / kämmenellä, / koska oli kevät. / En ehtinyt.”
Niin runoili Paavo Haavikko yhdessä Suomen kirjallisuushistorian kuuluisimmista runoista, joka tunnetaan ensimmäisen säkeensä mukaisesti nimellä ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”. Se on myös Haavikon vuonna 1966 ilmestyneen runokokoelman nimi.
Mikä kaipaus. Mikä suru. Mitä kaikkea ei ehtinytkään ennen kuin rakastettu kuoli?
Puut, kaikki heidän vihreytensä (Otava) ilmestyi syksyllä 1966. Saman vuoden kesäkuussa Haavikon puoliso Marja-Liisa Vartio oli menehtynyt. Runossa hehkuu surullisen kauniisti rakkaansa menettäneen miehen kaipaus ja kaipuu.
”Sitä [kokoelmaa] ei voi olla liittämättä aviomiehen suruun”, kirjoittaa Marja-Liisa Vartion elämäkerran kirjoittanut tietokirjailija Helena Ruuska Hiidenkivessä.
Tulkinta tuntuu ilmeiseltä.
Paitsi että.
Esseekokoelmaansa Siperia opettaa (Otava, 2018) sisällyttämässään esseessä ”Kun en ehtinyt” Martti Anhava paljastaa, että Paavo Haavikko oli kirjoittanut sururunon jo kauan ennen Vartion kuolemaa.
Kimmokkeen tutkia asiaa hän sai keskusteltuaan äitinsä Helena Anhavan kanssa ”kaiketi 1980-luvulla”. Tuolloin Helena Anhava oli sanonut, että Haavikko oli kirjoittanut koko sikermän ”vuotta aikaisemmin” ja uumoillut, että se olisi julkaistukin jossain.
Martti Anhava selaili Parnasson vuoden 1965 vuosikerran. Löytyi kokoelmaan päätynyt sikermä ”Muita faabeleita”. Ei puita, ei heidän vihreyttään.
Asia unohtui, kunnes isänsä Tuomas Anhavan mappia selaillessaan Martti Anhava törmäsi Haavikon 2.7.1965 päiväämään kirjeeseen, jossa hän mainitsee aikovansa myydä runoja Suomen Kuvalehteen tai radioon. (”Parnasso taas voisi ottaa jotain vähemmän lyyrillistä”, Haavikko arvioi.)
Tutkimusmatka Otavan arkistoon tuotti tulokseksi lehtileikkeen syyskuulta 1965. Aamulehdessä kerrottiin, että radiossa esitettäisiin kello 19.40 Paavo Haavikon Yleisradiolle kirjoittama runosarja ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”.
Runot olivat myös Haavikon heinäkuussa Tuomas Anhavalle lähettämän kirjeen ohessa. Martti Anhava siteeraa esseessään niiden silloisen version.
”Kun Haavikolla kohtalon kolhaistessa oli pöytälaatikossa painamaton, vain eetterin kautta julkistettu runo, hyvästelyksi kääntyvä, niin hyvästely siitä tuli”, Martti Anhava tokaisee esseensä lopuksi.
Niin tuli, ja hieno hyvästelyruno tulikin.
Voi haikailla kovin monta asiaa, jota ei ehtinyt. Voi elää tunnetta ja tilannetta ennalta.
Eikä olisi ensimmäinen kerta, kun todellisuus jäljittelee fiktiota.