Shakespearen tavannut mies ei vain vanhene
Brittikirjailija Matt Haigin paketti on komeasti kasassa. Hän keksii oivaltavia ideoita, jotka hieman arkea nyrjäyttäen antavat mahdollisuuden tarkastella elämää kokonaan uudesta tirkistysräppänästä. Sen jälkeen hän kirjoittaa viihdyttävän ja koukuttavan juonen ja jakaa sen tarinalinjoiksi, joista letittää lukijoille maukkaan pullapitkon.
Kun oivaltava idea on kiinnostava ja yhdellä virkkeellä selitettävissä, kirjojen maailmanmenestys on askeleen lähempänä. Moni Haigin teoksista onkin yltänyt kansainväliseksi myyntimenestykseksi.
Niin myös Kuinka aika pysäytetään, joka ilmestyi alkukielellään englanniksi vuonna 2017 ja Sarianna Silvosen suomentamana viime vuonna (Aula & Co).
Romaanin päähenkilö Tom Hazard vanhenee tavanomaista hitaammin. Hän vaikuttaa nelikymppiseltä mutta on syntynyt 1500-luvun lopulla.
Siinä on Haigin ratkaiseva oivallus, jonka pohjalta hän rakentaa Kuinka aika pysäytetään -romaaninsa. Lisää kierrettä antaa se, että albatrossi – niin hitaasti vanhenevia kutsutaan – ei saa kertoa poikkeuksellisuudestaan kenellekään, eikä hän saa rakastua.
Hazard hakeutuu historianopettajaksi. Kun hän oppilaiden edessä intoutuu kertoilemaan elävästi historian tapahtumista, ei kai vain paljastu, että hän on ollut itse läsnä tapahtumapaikoilla ja tavannut historian merkkihenkilöitä?
Ja miten kehkeytyykään Hazardin ja viehättävän ranskanopettajattaren suhde?
Tom Harzard jäljittää tytärtään ja haikailee nuoruudenrakkauttaan. Niistä saadaan vielä pari juonilinjaa seurattavaksi. Salaseuramaisuutta on Hazardin ja albatrossijärjestön napamiehen keskusteluissa.
Lukijalla on runsaasti seurattavaa.
Nykyhetkestä kerronta poikkeaa tämän tästä historiaan. Välillä ollaan Tom Hazardin lapsuudessa ja käsitellään noitavainoja. Toisessa Hazard seikkailee Globe-teatterissa William Shakespearen, Matt Haigin pitkäaikaisen innoittajan, kanssa.
Haig tuo lyhyillä historiavälähdyksillä mennyttä eläväksi, ja onhan aina hauskaa, kun päähenkilö pääsee sähläämään historian tapahtumien sekaan. Didaktisiakin historiajaksot ovat, ja erityisen paljon niistä irti saavat Lontoon läpikotaisin tuntevat lukijat.
Parhaimmillaan filosofista taas on nykyhetkeen ajoittuva kerronta, jossa Haig pudottelee aforistisia toteamuksia ajan, historian ja vanhenemisen luonteesta.
Koska kuuntelin teoksen äänikirjana, en pystynyt alleviivaamaan parhaita kiteytyksiä. Mieleen jääneet lauseet kuulostavat kirjoitettuna naiiveilta itsestäänselvyyksiltä: Historia on jokaisessa hetkessä. Historia on yksisuuntainen tie.
Päähenkilön elämäntapahtumien kautta nähtynä ja sen kaikupohjan avulla ne ovat kuitenkin ilmiasuaan painavampia huomioita.
Matt Haigin aikuistensatu on laatuviihdettä samoin kuin parhaimmat television minisarjat. Hänen tuotantonsa osoittaa, että oivallus riittää pitkälle, ja kun sen vielä kehittelee taiten, tuloksena on ansaittu menestys.