Satavuotisjuhla on hyvä syy herättää Eeva Joenpelto henkiin
Jestas, mikä kirja, jestas mikä henkilö tuo rouva Sara Glad!
Minun oli vaikea peittää innostustani, kun Eeva Joenpellon romaani Elämän rouva, rouva Glad (WSOY 1982) läheni loppuaan. Lähes neljäkymmentä vuotta sitten ilmestynyt teos oli ilmestynyt äänikirjana Erja Mannon lukemana ja olin ladannut sen puhelimeeni.
Ja kuunnellut.
Eeva Joenpellon (17.6.1921–28.1.2004) satavuotissyntymäpäivä on antanut aiheen tuoda Joenpellon tuotannon tärkeimpinä pidettyjä teoksia saataville myös äänikirjoina, ja se antaa myös hyvän syyn tutustua niihin. Äänikirjaksi on tehty myös Helena Ruuskan elämäkerta Eeva Joenpelto – elämän kirjailija (WSOY 2015). Joenpeltoa käsittelee myös Suvi Ahola satavuotisjuhlateoksessaan Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021).
Eeva Joenpellon keskeisin tuotanto ilmestyi kannaltani hankalaan aikaan.
Lohja-sarja alkoi romaanilla Vetää kaikista ovista (WSOY 1974) ennen syntymääni. Vanhempani keräsivät 1970-luvun nuoren perheen tapaan kirjastoa kuulumalla kirjakerhoon. Varmaankin juuri sitä kautta lapsuudenkotini hyllyssä oli Lohja-sarjaa kirjakerhopainoksina.
Keskityin repimään niiden kansipapereita. Lukemaan ne eivät houkuttaneet edes sitten, kun siihen olisi ollut edellytyksiä.
Kun Joenpelto sai Tellervo Koiviston valitsemana Finlandia-palkinnon romaanillaan Tuomari Müller, hieno mies (WSOY 1994) olin seuraavan kevään ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva abiturientti, eikä 73-vuotiaan kirjailijan teos tuntunut osuvimmalta teinihitiltä.
Niin olen päässyt elämässäni tähän asti lukematta yhtä ainutta Eeva Joenpellon romaania. Tuomari Müller, hieno mies -kirjaa aloin kuunnella talvella, mutta Lars Svedbergin lukeman äänikirjan äänenlaatu ei houkutellut jatkamaan.
Elämän rouva, rouva Glad houkutti, vakuutti ja iski.
Mikä nainen! Kova, kiero, rahan päälle ymmärtävä ja sen edestä juonitteleva Sara, tai Saara, ja sukunimikin on yhdeltä miesvainajista. Nimismiehen kanssa on jotain, mutta ei, se taitaakin olla vain paikan näyttämistä ja osoittamista (ja nimismiehellä suhde abiturientin kanssa, huh!).
Joenpelto kuljettaa Sara Gladin (Saara Nygrenin) elämää vuoroin nykyhetkessä, vuoroin menneessä, ja menneessä viimeiseksi tulee varhaisin. Rouva Gladille tulee syvyyttä humps, humps, humps, mutta ei mitään puhkiselittävää psykologisointia, ei todellakaan.
Viimeiset luvut, viimeiset sivut viimeiset iskut Joenpelto sivaltaa tiukasti. Isku, isku, isku.
Vuosikymmenten ja -satojen aikana ilmestyneistä kirjoista suurin osa on painunut unholaan aivan oikeutetusti.
Sitten taas on niitä teoksia, jotka saavat maata kirjastojen varastoissa ja antikvariaattien alahyllyillä siitä syystä, että niitä ei muista tai että niistä ei ole sattunut koskaan edes kuulemaan.
Uutuusteokseen tarttuminen on kovin paljon helpompaa kuin neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyneeseen – kirjaan, joka on aikalaiskirjallisuuden ja klassikoksi kasvamisen välitilassa.
En ole kirjailijoiden vuosijuhlien suuri ystävä, mutta tällaisissa tapauksissa ne toimivat: muistuttavat kirjailijan olemassaolosta ja tuovat hänen tuotantoaan saataville nykyaikaisissa formaateissa.
Tämäkin kesä on hyvä aika lukea Eeva Joenpeltoa.