Sama teksti, eri kirja
En pidä vain kirjallisuudesta vaan myös kirjoista. Olen niin vanhakantainen, että kirjallisuuden esteettisen kokemuksen erottaminen kirjasta tuntuu vaikealta.
Kun e-kirjoista alettiin puhua 1990-luvun lopulla, olin enemmän utelias kuin jäärä. Kaikenmoisesta tietokoneisiin liittyneestä varhain innostuneena muistutin, että tarina on sama, luki sen kirjan sivuilta, tietokoneen ruudulta tai lentokoneen vanana taivaalle suihkittuna.
Olen edelleen sitä mieltä. Tarina on sama, mutta lukukokemus on toinen.
Uppoutumatta sen enempää fyysisen kirjan haptisiin ominaisuuksiin ja sormenpäämielihyvään, on selvää, että sivun kääntäminen on eri asia kuin pyyhkäiseminen. Fyysisen kirjan painon tuntee toisin kuin lukiessaan tabletista tai lukulaitteesta, jotka standardoivat lukukokemuksen taittoa ja fontteja myöten.
Samalla tapaa lukemista standardoi vaikkapa saksalaisen Reclam-kustantamo, jonka Universal-Bibliothek-sarja alkoi jo vuonna 1867. Reclamin ideana oli julkaista erittäin huokein kustannuksin tehtyjä teoksia, joiden oikeudetkin kaiken lisäksi olivat vapaat. Paralleeli e-kirjamarkkinaan on ilmeinen: myös monet e-kirjayhtiöt ovat julkaisseet ilmaisia klassikoita, joista niiden ei tarvitse maksaa tekijänpalkkioita tekijöille. Suomessa näin on toiminut ainakin Elisa Kirja.
Ihailen Reclamia. Sen keltaiset pikkupokkarit edustavat omaa estetiikkaansa. Reclameissa palaa ajatus edullisesta maailmankirjallisuudesta, opiskeluaikojen lumoava henki.
Kirjojen kustantamisessa näkyy kaksi trendiä. Toinen on kustannusten painaminen alas. Äärimmilleen vietynä se tarkoittaa standardoitua taittoa ja kirjan levittämistä edulliseen hintaan. Suuntaus näkyy erityisesti parin euron hintaisissa e-kirjoissa.
Toinen suuntaus on fyysisen kirjan fyysisten ominaisuuksien painottaminen entistä enemmän. Ulkoasuun panostetaan enemmän kuin on ollut tapana. Kirjojen suojapapereihin on ilmestynyt lakkaa, foliota, jopa aukkoja niin kuin Teoksen Babel-sarjassa.
Syksyn aikana olen ihaillut erityisesti Sémiosquare-kustantamon tekemää laitosta Stéphane Mallarmén runoteoksesta Nopanheitto ei koskaan tuhoa sattumaa. Helena Sinervon suomennos ilmestyi viime vuosikymmenellä WSOY:n kustantamana (nimellä Nopanheitto), mutta uusi laitos on aivan toinen teos. Se on 32,5 senttimetriä korkea ja 25 senttimetriä leveä ja näyttää ensisilmäyksellä nuottiviholta. Teoksen taitossa alkuteksti ja suomennos kulkevat päällekkäin, ranskankielinen keltaisenruskealla, suomenkielinen mustalla painettuna.
Nopanheitto ei koskaan tuhoa sattumaa on malliesimerkki siitä, mihin kirja pystyy kirjana, suunniteltuna painotuotteena. Sama teksti ei tunnu samalta kuin standardoituna. Kokemus on toinen. Kirja on toinen.