Salakavala illuusio – Tässä Erkki Tuomioja onnistuu ja Finlandia-voittaja epäonnistuu
Päiväkirja vaikuttaa todelta.
Päiväkirja vaikuttaa todelta. Informatiiviset merkinnät, epätäydellisten lauseiden sähketyyli. Kommentit tuoreeltaan, tuntemukset sensuroimatta.
Vaikutelmaa täydentää se, että päiväkirja sisältää kosolti pieniä, arkisia yksityiskohtia, joita fiktion kirjoittajan ei tulisi mieleen kirjoittaa. Ne ovat epäolennaisia oksasuomuja. Juuri näistä pienistä, satunnaisenoloisista tokaisuista kehittyy päiväkirjalle luonteenomainen tarinankerronnan tapa.
Suoraviivaisen etenemisen sijaan päiväkirjan juoni koostuu palasista. Päiväkirjan logiikka ei ole Hollywoodin logiikkaa, koska sitä ei rakenna Aristotelesta päntänneet dramaturgikomppaniat vaan elämä.
Kuitenkin päiväkirjaan rakentuu vääjäämättömästi sisäinen draama, sillä päiväkirjan lukijalla on tiedossa nykyhetki. Murha on tapahtunut. Päiväkirja kertoo kronologisesti murhaan johtaneet syyt.
Kronologia on päiväkirjan itsestään selvä muoto. Silti päiväkirjoja voi lukea pomppien. Päiväkirjasta voi haluta katsoa jonkin tietyn päivän tai jakson merkinnät. Jos päiväkirjan on julkaistu ja siihen on laadittu henkilöhakemisto, henkilöittäin etenevä lukutapa on houkutteleva. Niin lähestyin esimerkiksi Erkki Tuomiojan päiväkirjojen tänä syksynä ilmestynyttä osaa Luulin olevani aika piruileva.
Päiväkirja on itse asiassa hyvin postmoderni kirjallisuuden laji.
Päiväkirja rakenteellaan ja lukijan kanssa solmimallaan sopimuksella esittäytyy totena. Toden illuusioon humahtamisen vaara on yhtä suuri kuin sijoittajalla, joka pitää viidellä desimaalilla ilmaistua pörssi-indeksin arvoa totena, vaikka siinä vaiheessa, kun hän rekisteröi indeksin arvosta kaksi ensimmäistä numeroa, se on jo toinen.
Päiväkirja on näkökulmia tapahtuneeseen. Päiväkirjan kirjoittaja fokusoi ja leikkaa. Kirjoittajapersoonasta tai sisäistekijästä riippuu, kuinka paljon hän dramatisoi. Kuinka paljon kirjoittaja keimailee, esittää tulevalle lukijalleen – oli se sitten tuleva hän itse tai jopa miljoonat julkaistun päiväkirjan lukijat.
Julkaistut päiväkirjat ovat vielä enemmän jalostettua autenttisuutta kuin kirjoituspöydän laatikossa majailevat vahakansivihkot. Jos kirjoittaja on päiväkirjojen julkaisun aikaan yhä elossa, hän voi haluta leikata pois kohtia, jotka saattaisivat hänet epäedulliseen valoon. Jo salassapitosopimukset tai muut vastaavat saattavat johtaa delete-näppäimen painamiseen, kun päiväkirjoja editoidaan julkaisukuntoon.
Editoinnissa kirjoitusasua mahdollisesti yhtenäistetään, lisätään henkilöille etunimiä ja muuta sellaista. Käsin kirjoitettu päiväkirja menettää yhden ulottuvuuden, kun se muuttuu kirjapainon fonteilla painetuksi.
Pentti Saarikoski teki parhaan proosatuotantonsa päiväkirjailijana. Osa Saarikosken päiväkirjoista kirjoitettiin suoraan julkaistavaksi. Ne ovat kiinnostavaksi kirjoitettua omaa elämää. Samoin ovat Saarikosken postuumisti julkaistut Nuoruuden päiväkirjat, joiden todellisuusilluusio on suurempi.
Päiväkirjaa puhtaasti fiktion muotona käyttää esimerkiksi Jukka Viikilä Finlandia-palkitussa romaanissaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Siinä missä päiväkirja yleensä pyrkii luomaan todellisuusilluusion, Viikilä ei siitä välitä. Carl Ludvig Engelin fiktiiviset päiväkirjat, niiden harvat merkinnät, eivät tunnu päiväkirjalta.
Selityksenkin Viikilä tarjoaa fiktion sisällä: kyseessä ovat Engelin itsensä valikoimat eli toimittamat päiväkirjat. Akvarellien fiktion itseään kommentoiva luonne on peräisin jo romaania edeltäneestä kuunnelmasta.