Romaani vai rikosromaani? Genretietoisuus istuu niin syvässä, että lukijaa ohjataan lukemaan oikein
”Käsittelivätkö kriitikot kirjaasi romaanina vai rikosromaanina?”
Enää en edes muista, mitä sopertelin vastaukseksi yhdysvaltalaisen Soho Press -kustantamon kustantajan Juliet Gramesin kysymykseen. Sen taisin kuitenkin mainita, että koska olen kirjoittanut pääosin kirjallista fiktiota, Ilta on julmaa (WSOY 2013) luettiin kritiikeissä myös ”kirjana”, ei pelkästään ”rikoskirjana”.
Taisin valehdella, että kirja arvioitiin myös rikoskirjallisuuteen erikoistuneessa Ruumiin kulttuurissa. Sitä, tapahtuiko niin todella, en tiedä, sillä Suomen dekkariseura ryösti minut: vaikka maksoin jäsenmaksun, en kuunaan saanut jäsenlehteä.
Oli vappuaatto, ja olin herännyt aamuyöllä kahdelta Yhdysvaltain länsirannikolla ja lentänyt San Franciscosta New Yorkiin. Juuri ennen esiintymistä tarjoilija oli täyttänyt kahvikuppini kolmella santsilla. Kofeiinin avulla olin virittänyt itseni esiintymiskuntoon, mutta nyt jouduin etsimään sanoja. Gramesin kysymys pääsi yllättämään.
Olin sanonut Juliet Gramesille, etten halua tietää kysymyksiä ennalta, jottei spontaanius katoaisi. Mitään järin pahaa tuskin kuitenkaan olisi luvassa, onhan Grames kustantajani ja tilaisuus kustantamon ja Scandinavia Housen yhdessä järjestämä promokeikka. Toisen järjestäjätahon tarkoitus on myydä kirjaa, toisen Pohjoismaita.
Siinä, istuessani baarijakkaramallisella tuolilla Park Avenuella sijaitsevan Scandinavia Housen toisen kerroksen juhlatilan etuosassa, en saanut aikaan itseäni tyydyttävää vastausta. Onneksi tuli seuraava kysymys, pääsin puffaamaan muita suomalaisia kirjailijoita, paria pohjoismaista esikuvaani – ja lopuksi puhumaan juoksusta.
Kysymys jäi vaivaamaan, sillä se oli erinomainen.
Kuinkahan kriitikot tosiaan lukivatkaan kirjaani? Saati lukijat?
Aiheen käsittely jatkui seuraavana päivänä, jolloin helsinkiläiset kokoontuivat Ullanlinnanmäelle mutta newyorkilaiset työpaikoilleen.
Mahdutin vajaan 21 tunnin New Yorkin -keikkaani myös vierailun kustantamossani, jolla on toimitilat Broadwayllä Union Squaren laidalla: kolme huonetta, tusinan verran työntekijöitä (tai kolmetoista, mutta kun Yhdysvalloissa ollaan, parempi puhua tusinasta, joka käsitteenä sisältää epämääräisyyden: ”noin kaksitoista”) ja seiniä vuoraavat kirjarivit ja -pinot niin kuin kustantamoissa on tapana.
Kirjani kustannustoimittaneen Amara Hoshijon työpisteen yläpuolella kirjat oli järjestetty selkämysten värin mukaan. Kysyin väreistä. Amara selitti, että kustantamo koodaa kirjat väreillä: tietyn väriset kuuluvat tiettyyn sarjaan.
Värikoodaus auttaa tietenkin erottumaan kirjojen paljoudesta. Se myös helpottaa jonkin kirjailijan jostakin teoksesta pitänyttä löytämään uutta samankaltaista luettavaa.
Minun kirjani englanninnos on tyylikkään täysmusta. Mitä se tarkoittaa?
”Kirjallista rikoskirjallisuutta edustavat teokset on julkaistu Soho Black Label Crime -sarjassa”, Amara kertoi ja löi käteeni mustaleimasarjan esittelykortin: ”Dark crime. Brilliantly told.”
Mustaleimasarjalla Soho Press iskee kirjoihin, jotka tavallaan ovat rikoskirjoja mutta tavallaan eivät ole. Kenties kyyninen tulkintani on, että mustaleima puhuu korkeakirjallisen teoksen paremmin myyväksi ja helpommin lähestyttäväksi rikoskirjaksi ja samalla se ohjaa kirjaa sellaisten lukijoiden käteen, jotka eivät lue rikoskirjoja.
Black Label -sarjan esittelykorttia pari päivää katsottuani ymmärrän Juliet Gramesin kysymyksessä lisätason. Kustantaja on taatusti joutunut miettimään sitä, kuinka kirja toisaalta erottuu ja toisaalta löytää oikeat lukijat.
Kuinka myydä kirjaa, joka ei putoa puhtaasti perinteisiin kategorioihin?
Lukijoiden tottumukset ovat tiukassa. Kirjan kansi, esittelyteksti ja kirjailijan profiili ohjaavat odotuksia. Kirjaa luetaan odotuksia vastaan, ja odotukset täyttyvät tai eivät täyty. Odotusten täyttyminen vaikuttaa osin lukijan arvioon teoksen laadusta.
Samaan aikaan kirjallisuuden ja ehkä vielä näkyvämmin laadukkaiden televisiosarjojen sisällöissä on 2000-luvulla vallinnut vaikutemiksausten buumi. Genrerajoja ei pelkästään ylitetä vaan genret laitetaan tehosekoittimeen ja tehosekoitin päälle. Niin syntyy uutta.
Ehkä viidenkymmenen vuoden päästä tuntuu hassulta, että jokin kirja olisi rikoskirjallisuutta (crime fiction) ja jokin toinen korkeakirjallisuutta (literary fiction).