Risto Oikarisen piispa matkaa kaljurotista Alfa Romeon kautta kohti viiniä, jossa maistuvat tervaruton luomet vaahteranlehdellä, sadeveden rauta ja lahon puun oksalle siunaantunut kirpeä omena
Piispalla (Otava 2021) on kaiket edellytykset olla Risto Oikarisen (s. 1978) läpimurtoteos.
Tuollaisen virkkeen kirjoittaminen on riskaabelia ja se voidaan kokea loukkaavaksi, ilmestyihän Oikarisen esikoisteos Puupuhaltaja (Otava) jo vuonna 2005, ja sen jälkeen on tullut kolme muuta teosta ennen Piispaa.
Luulen kuitenkin, että niin kutsutun suuren yleisön keskuudessa Oikarisen nimi ei ole kaikille tuttu.
Piispan jälkeen voi olla, tai syytä olisi.
Harvat niistä kirjoista, jotka ovat yhteiskunnallisia ja hauskoja, ovat lämpimiä ja inhimillisiä. Sama pätee toisinpäin. Piispassa yhdistyvät kaikki nämä piirteet.
Sen päähenkilöstä ja minäkertojasta, eläkeikää lähestyvästä Helsingin piispasta, on helppo pitää, vaikkei hän suinkaan toimi ja käyttäydy mallikelpoisesti.
Vihamiestään, Kallion seurakunnan kappalaista, hän kuvaa: ”kasvojen ja kaulan kurttuisella, rokonarpisella ja poimuttuneella iholle vuorottelivat vaaleanpunaisen, oranssin ja harmaan vyöhykkeet niin, että hänen profiilinsa toi mieleen tiedeartikkelin oheen painetun taiteilijan näkemyksen muutaman tuhannen valovuoden päässä sijaitsevasta planeetasta, jossa vallitsi hornankattilan olosuhteet”.
Piispa kutsuukin miestä ”kaljurotaksi”, sillä tämä muistuttaa David Attenboroughin luontotuokiossa näkynyttä eläintä. Tai elukoiksihn piispa kutsuu niin kaljurottaa kuin kappalaista.
Kamppailu ”kaljurotan” kanssa on Piispan uskonnonpoliittista ydintä.
Piispa kuuluu Suomen ensimmäisten naispappien joukkoon ja on joutunut varsinkin uransa alkuvaiheissa 1980- ja 1990-luvulla kaikenmoisen kiusanteon ja kapuloidenrattaisiinviskomisen kohteeksi. Oikarinen kuvaa vanhoillisten ja liberaalien kädenvääntöjä piikikkäästi ja oletettavasti oikein osuvasti. Kirjailija on opiskellut teologian maisteriksi ja epäilemättä päässyt aistimaan ristivetoa.
”Eihän Jeesus Kristus, paimenten paimen, ollut mikään Jumalan Tyttö, vaan Jumalan Poika, meidän herramme oli sukupuoleltaan mies, ja niiden, jotka vihittiin hänen paimenvirkaansa, tuli olla Jeesuksen seuraajia paitsi hengessä myös sukupuolikromosomeiltaan, ei siis XX naaras vaan Jeesuksen, Paavalin, Lutherin, Agricolan, Hedbergin ja allekirjoittaneen mallia XY uros”, piispa muistaa kaljurotan julistaneen.
Kehykseltään Piispa on yhden illan romaani. Sen alussa piispa makaa hammaslääkärintuolilla ja tekee pian lähtöä Tiedekulmaan paneelikeskusteluun, lopussa illan jo vaihduttua yöksi lämmittelee varpaitaan pesuvadissa. Muutaman tunnin aikana hän käy läpi elämänsä ja uransa tapahtumia sitä mukaa, kun niitä pulpahtelee mieleen.
Alussa piispan tekee mieli punaviiniä. Sitä kohti käy paimenen kulku.
Rakenne on tehokas ja toimiva. Oikarisen kertojanääntä kuuntelee mielellään.
Piispan persoona on kiehtova ja ristiriitainen. Jumalkysymysten ohella käsiteltäviksi tulevat muiden muassa tähdet ja viinit, kumpikin piispan intohimoisen kiinnostuksen kohteita. Pelon ja ylpeyden sekaisesti hän kuvittelee, millaisia otsikoita lehdet repisivät, jos saisivat tietää hänen kirkollisverovaroilla ostetusta viinikätköstään.
Piispan intohimo kohdistuu myös Alfa Romeo -autoihin, joista hän keskustelee asiantuntevasti muiden muassa edesmenneen presidentin autonkuljettajan kanssa.
”–– Alfa Romeo Giulian sielu oli milanolainen, vaikka tätä nykyä Biscionet valmistettiin Keski-Italiassa Cassinon autotehtaalla ja itse yritys oli sulautunut osaksi ties mitä ylikansallista jättikonsernia. –– Cassinon kaupungin liepeillä kohoavalla kukkulalla sijaitsi Montecassinon luostari, jonka Benedictus Nursialainen, länsimaisen luostarilaitoksen isä, oli perustanut 500-luvulla. –– En ollut käynyt Montecasinossa, mutta voisin lyödä vetoa, että luostarin ikkunoista avautuivat huikeat näkymät Alfa Romeon autotehtaille.”
Oikarisen viehättävän ironinen, satiiriksikin yltyvä kirjoitustapa on hallittua ja viimeisteltyä. Se luo pohjan poikkeuksellisen onnistuneelle romaanille.