Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Rikos ja oivallus

Blogit Kirjailijan päiväkirja 26.7.2016 17:28
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Aloitin aikuisten kaunokirjallisuuden lukemisen Viihdeviikareiden kustantamasta Sherlock Holmes -kioskipokkarista Punatukkaisten säätiö ja muita kertomuksia. Se sisältää muistaakseni viisi lyhyttä juttua, joissa pöyhkeä mestarisalapoliisi lumoaa päättelykyvyllään ja ratkaisee erikoisia rikoksia.

Alkujaan lehdissä jatkokertomuksina ilmestyneet tarinat ovat rikoskirjallisuuden perusmuoto. Se unohtuu helposti, kun kustantamoiden listoja, kauppojen myyntipaaleja ja bestsellerlistoja tiirailemalla rikoskirjallisuus tuntuu tarkoittavan kaiken aikaa paksummiksi käyviä teoksia, joissa luonnevikainen poliisi jäljittää psykopaattimurhaajia ja joutuu kahnauksiin oman organisaationsa kanssa.

Jotta riittävä muhkeus saadaan aikaiseksi, rikollisen on paras olla sarjamurhaaja. Jotta lukija kokee vauhtia, tarvitaan takaa-ajoja, läheltä piti -tilanteita ja säntäilyä ympäri Eurooppaa jos ei koko maailmaa.

Rikoskirjallisuudessa minulle olennaista on oivallus. Monisataasivuisissa säntäily- ja ihmissuhdetarinoissa oivalluksia on harvassa.

Rikoskertomus tai -novelli taas vaatii oivalluksen. Ilman sitä kertomus ei toimi. Toisaalta oivalluksia mahtuu vain yksi, mikä tuo tekstiin keskittyneisyyden: kaikki kulkee väistämättä loppukäännettä kohti.

Lyhyt muoto korostaa oivallusta. Se tehoaa paremmin, jää soimaan.

Rikoskertomuksia julkaistaan kuitenkin mitättömän vähän verrattuna rikosromaaneihin. Varmasti se johtuu siitä, että lukijat yleisesti suosivat romaaneja. Voi se osin siitäkin johtua, että hienon rikoskertomuksen kirjoittaminen on suhteessa vaikeampaa kuin romaanin, jossa saa ja pitääkin jorista sitä sun tätä.

Rikoskertomukset ovat usein kertakäyttötuotteita, joita julkaistaan – harvoin – lehdissä. Kirjaksi asti niitä päätyy lähinnä silloin, kun menestyskirjailija haluaa pitää välivuoden ja kokoilee aiemmin muualla ilmestyneitä tekstejään yhteen, jottei syksyn ohjelmaan tule aukkoa Helsingin kirjamessujen dekkarilauantain kohdalle.

Kiinnostava ilmiö ovat myös yhteen teemaan keskittyvät rikoskertomusantologiat. Itsekin muistan kirjoittaneeni ainakin Tapani Baggen toimittamaan Murhan sävel -antologiaan, jossa tekstejä yhdistää musiikki, ja Jim Thompsonin kokoamaan, alkujaan englanniksi ilmestyneeseen Helsinki Noir -kokoelmaan, joka koostuu nimensä mukaisesti noir-henkisistä, Helsinkiin sijoittuvista tarinoista. Viimeisimpänä olen lueskellut CrimeTimen Rikospaikka Tampere -kirjaa, jossa on kuusitoista Tampereelle sijoittuvaa rikostarinaa.

Parhaimmillaan antologiat tarjoavat yksissä kansissa monta näkökulmaa ja käsittelytapaa teemaan. Ne ovat nimensä mukaisesti florilegioita eli kukkakimppuja. Ne saattavat myös tutustuttaa lukijan uusiin tekijöihin.

Käytännössä antologiatyöt tuppaavat usein olemaan tilaushommia, jotka kirjailija raapustaa deadlinen pakosta tiettyyn mittaan. Ne ovat yksittäisteoksia vailla kirjailijan itsensä antamaa kontekstia. Antologiat ovatkin usein sangen epätasalaatuisia. Siitäkin saattaa johtua niiden huono kaupallinen maine.

Uskaltaisikohan joku rikoskirjailija ryhtyä tekemään kunnianhimoista lyhyistä, oivaltavista kertomuksista koostuvaa teosta, vaikkapa niin, että tekstit kertoisivat samasta päähenkilöstä Sherlock Holmes -kertomusten tapaan? Niin, että teos olisi alkujaan kokonaisuudeksi mietitty ja kokonaisuutena hallittu eikä vain haalittu?

Löytäisikö tuollainen teos lukijoiden käsiin, vai onko kirja-alan markkinointi- ja myyntikoneisto kollektiivisesti tuominnut lyhytproosan epäkaupalliseksi ja siten samalla jäämään vähän myydyksi?

Kuinka lukijat suhtautuisivat? Sivuttaisivatko konservatiivisiksi mielletyt dekkarinlukijat valtavirrasta poikkeavan kirjan?