Riikka Ala-Harjan Tämä ei ole tv-sarja on autofiktio autofiktiosta
Miten riemastuttavaa!
Samalla kun autofiktiosta ja autofiktiivisestä lukutavasta on tullut milteipä kaunokirjallisuuden valtavirtaa, on alkanut putkahdella autofiktiolle nauravia ja sitä uudelle tasolle siirtäviä romaaneja.
Ei se tietenkään mitenkään maatamullistavan uutta ole. Genren suomalaisklassikko, Kari Hotakaisen Klassikko (WSOY), ilmestyi tasan neljännesvuosisata sitten. Klassikon kansikuvassa on Kari Hotakainen ja auto, ja kanteen painettu alaotsikko kuuluu: ”Omaelämäkerrallinen romaani autoilevasta ja avoimesta kansasta”.
Uusi aika tuo uudet ilmiöt, uudet ilmiöt tuovat uudet twistit. Siksi riemulla otetaan vastaan sellainen ilottelu kuin Riikka Ala-Harjan Tämä ei ole tv-sarja (Otava 2022). Romaanin nimiösivulla on tarkentava alaotsikko: ”Tämä on romaani.”
Hotakaisen Klassikon tapaan Tämä ei ole tv-sarja (nimi vinkkaa silmää ainakin René Magritten piippua esittävälle maalaukselle, jonka alla lukee: ”Ceci n’est pas une pipe”, ”Tämä ei ole piippu”) tekee pelin selväksi jo kannellaan. Anja Reposen kansikuvassa on seitsemän piirrettyä naista, joista keskimmäinen muistuttaa kirjailija Riikka Ala-Harjaa, ympärillä olevat suomalaisia keski-ikäisiä ykköskaartin näyttelijöitä.
Romaanissa kirjailija nimeltä Ala-Harja ja näyttelijät, joilla on sellaisia nimiä kuin Knihtilä, Haapkylä, Mamivaara ja Kamu, ryhtyvät suunnittelemaan televisiosarjaa. Jossa he itse näyttelisivät. Henkilöitä, joiden henkilöhistoria on hyvin samankaltainen kuin näyttelijöiden oma henkilöhistoria.
Kyseessä olisi siis ikään kuin tosi-tv -sarja, mutta vielä enemmän kaavailtu sarja kuitenkin muistuttaa autofiktiivistä romaania, joka vain tapahtuisi televisiosarjan muodossa.
Henkilöillä ei nimittäin ole mitään sellaista tehtävää kuin aupair-matka maailman toiselle puolelle, puolison etsiminen tai kodin remontointi, vaan he ikään kuin elävät elämäänsä. Siis heille keksittyä, käsikirjoitettua elämää. Äänestyksiä kuitenkin pitäisi olla, ja sarjalla voittaja!
Romaani kuvaa sarjan valmistelua, ja keskeisesti se tapahtuu naisten muodostaman elokuvakerhon kokoontumisissa.
Asetelma on herkullinen. Ala-Harja pääsee nauramaan niin autofiktiolle kuin televisiotuotantojen toimintatavoille. Komediassa sivuosia on varattu muun muassa naistenlehdille sekä kirjailijoiden ja näyttelijöiden erilaisella julkisuusasemalle. Hautaustoimistobisnestä tietenkään unohtamatta.
Ala-Harja on taitava kirjoittamaan dialogia. Se napsuu iskevästi, ei louskuta lainkaan, ja kulloinkin äänessä olevan henkilön tunnistaa repliikistä.
Eteenpäin työntyvä preesenskerronta pitää romaanin vauhdissa. Riemastuttavasti kehityskulut paisuvat absurdeiksi.
Mutta onko romaani autofiktiota? Minusta ei.
Kreisiydessään se karkaa todellisuudenmukaisuustulkintaa: romaania tuskin luetaan niin, että henkilöiden ajateltaisiin todella tehneen samoin kuin tosielämän kaimansa.
Autofiktion parodiaa Tämä ei ole tv-sarja sen sijaan on, mitä hauskimmin.