Ravistettava ennen näyttöä
”Lähteistä ja taustatyöstä huolimatta tekstin pitää rullata kuin jamaikalainen pikajuoksija.”
Kirjailija Jari Järvelä kertoi kustantajan järjestämässä kirjailijapäivässä suhteestaan lähteisiin ja niiden käyttämiseen. Pikajuoksijasitaatti tiivistää Järvelän erinomaisen, anekdootteja ja komiikkaa vilisseen esityksen sisällön.
”Lähteisiin ei saa rakastua. Lähteet ovat maisema, joka tekee kirjaan taustan”, Järvelä sanoi.
Etenkin historiaan sijoittuvassa proosassa lähteiden käyttämisen taito on olennainen osa kirjailijantyötä. Lähteisiin voi upota loputtomiin. Muistivihkot ja suunnitelmatiedostot täyttyvät, mutta kaunokirjallisuus jää muodostumatta. Suunnitelmat poikivat vain uusia suunnitelmia, tarkistamista vaativia asioita.
On laskettava irti. Kaikkea ei voi tietää mutta ei tarvitsekaan. Juuri siksi on kaunokirjallisuus.
Eikä ehkä kannatakaan tietää.
Omista julkaistuista teoksistani selvästi lähdemateriaalipitoisin on vuonna 2005 ilmestynyt romaani Urho Kekkonen. Lähdemateriaalin läpikäymiseen olisi voinut käyttää koko elämän, ja silti jokin Stasin lappunen olisi jäänyt lukematta. Tuossa romaanissa minua helpotti se, että teos ei edusta todellisuutta tiukasti jäljittelevää realismia. Kuitenkin pidin kiinni esimerkiksi ajoituksen täsmällisyydestä. Luin Juhani Suomen elämäkertakirjasarjaa ja Kekkosen päiväkirjoja.
Varmaan vieläkin toiseksi viimeisen juhanisuomeni välissä on silloisen työpaikkani – työskentelin puolipäiväisenä ja kirjoitin romaania osin työpaikallani, jossa myös Kekkos-elämäkertani oli – vessasta nappaamani talouspyyhepaperi, jota käytin kirjanmerkkinä. Se osoittaa kohtaa, jossa fiktio erkani faktoista, minun Kekkoseni kohosi siivilleen. Kyllähän hän sitä ennen oli tehnyt paljon sellaista, mistä Juhani Suomi vaikenee (kuten esimerkiksi Beatles-yhtyeen hitit), mutta tuon hetken jälkeen romaanille ei enää antanut kehikkoa Kekkosen dokumentoitu elämä vaan maailmanhistoria.
Järvelä kertoi myös kirjoittavansa kirjaa aluksi yleiskielellä.
”Yritän (kirjoittanisen aikana) löytää päähenkilöideni ajattelua vastaavan kielen.”
Sekin on varmasti hyvä kikka lähteiden rattailta ravistamiseen. Kun henkilöistä tulee riittävän vahvoja, he kannattavat tekstiä, eivät historialliset faktat. Siinä on kauno- ja tietokirjallisuuden ero.
On kirjoitettu paljon eläytyviä tietokirjoja, joissa on keksittyjä tapahtumia. Silti kuvitellut jaksot ovat vain kerrontakeinoja, jotka palvelevat tietokirjaa. On kirjoitettu paljon romaaneja, joissa on paljon tietoaineista. Silti tietoaines on vain maisemaa, joka palvelee fiktion päämääriä.
Bonnierin seminaarista ja erityisesti Jari Järvelän esityksestä on blogannut myös kirjailija Johanna Venho.