Rapea biitsikirjaksi
Työhuoneeni 1930-luvun talossa antaa etelään. Aamupäivät aurinko porottaa suoraan ikkunaan, joten sen avaamista ei kannata harkita. Puoleenpäivään mennessä lämpötila kohoaa niin, ettei työpöydälläni pyörivä ilmanvatkain enää edes viihdytä.
Iltapäivällä on siksi hyvä polkea rannalle ja palata jatkamaan töitä neljän jälkeen, jolloin aurinko ei enää osu ikkunalasiin.
Olen kiertänyt pääkaupunkiseudun uimarantoja Joyce Carol Oatsin pienoisromaanin Kosto: rakkaustarina kanssa. Uimisen ohessa olen lukenut viisikymmentä sivua: Oittaalla pääsin siihen asti, että epäiltyjen lakimiehet asettivat kyseenalaiseksi, kuinka luotettava 12-vuotiaan tyttären todistajanlausunto äidin raiskauksesta ja pahoinpitelystä oli. Aurinkolahden valtavalla välimerellisellä ranta-alueella päädyin tiukkaan kohtaan: ”Ketään niistä muista miehistä et rakastanut yhtä epätoivoisesti ja kaipaavasti kuin olit nuorena tyttönä rakastanut John Dromooria.” Kivinokan rannalla, romaanin viimeisellä kolmanneksella, teos otti lisää ilmaa, laajeni.
Kosto: rakkaustarinaa voi pitää dekkarina. Oates leikittelee dekkarigenren tavoilla rakentaa odotuksia. Ja dekkarimaisestihan teos alkaa: yksinhuoltajaäiti Teena Maguire palaa 12-vuotiaan tyttärensä kanssa itsenäisyyspäivän juhlista, kun pikkukaupungin kaikille tuttu poikajoukko raiskaa ja pahoinpitelee hänet. Pienoisromaanin runkopalkit ovat tapauksen käsittely tutkinnassa ja oikeuslaitoksessa niin kuin oikeussalidraamassa.
Kosto: rakkaustarina on kuitenkin kaukana Matlockista. Runkopalkkien ympärille Oates rakentaa syvän teoksen, joka pitkälti mutta ei suinkaan kokonaan palautuu kysymykseen naisen asemasta. Kaupunkilaisten puheissa raiskattu nainen alkaa pian kuulostaa syylliseltä raiskatuksi tulemiseensa. Ehkä hän oli pyytänyt miehiltä maksua, ja kun siitä ei päästy yhteisymmärrykseen, humalaisten kesken tuli käsirysyä, joka vähän lähti käsistä?
Teoksen päähenkilö on Teenan tytär, joka on kirjassa ”sinä”, ikään kuin ulkopuolinen henkilö olisi kirjannut tapahtumat muistiin ja kertoisi ne nyt tyttärelle, kävisi läpi tapahtumat ja selittäisi tyttären ajatukset tälle. Ratkaisusta nousee kirjallinen kysymys: entä jos kertoja manipuloi Bethietä samalla tavalla kuin puolustusasianajaja manipuloi tuomaria ja valamiehistöä?
Alaotsikoltaan Kosto on rakkaustarina, jossa tyttären rakkauden kohde on ruumiillistuva oikeudenmukaisuus, joka ei toteudu manipuloitavissa olevan oikeuslaitoksen vaan koston avulla. Siksi teoksen suomenkielinen nimi on mielestäni kuvaavampi eikä lainkaan vähemmän kysymyksiä herättävä kuin alkukielinen nimi Rape: A Love Story eli sanatarkasti ”Raiskaus: rakkaustarina”.
Yleensä runsassanaisesti itseään ilmaisevan Oatesin tuotannossa Kosto: rakkaustarina on miellyttävän tiivis ja osin siksi tyrmäävä. Monisataasivuisten ruotsalaismallisten rikoskirjojen rinnalla pienoisromaani tuntuu olevan hyvä muoto käsitellä rikoksen vaikutuksia tarkasti ja kaunokirjallisesti hallitusti. Tarinan voi halutessaan lukea yhdeltä istumalta samoin kuin pitkän leffan katsoa. Kuluneelta keväältä tulee mieleen Tiina Raevaaraan perhesurmapienoisromaani Laukaisu, joka on vielä Oatesin pienoisromaaniakin tiiviimpi yhdenpäivänstoori.
Millehän biitsille tänään? Mikähän kirja vesipullon kaveriksi polkupyörän tarakalle?