Rapea biitsikirjaksi

Työhuoneeni 1930-luvun talossa antaa etelään. Aamupäivät aurinko porottaa suoraan ikkunaan, joten sen avaamista ei kannata harkita. Puoleenpäivään mennessä lämpötila kohoaa niin, ettei työpöydälläni pyörivä ilmanvatkain enää edes viihdytä.

Iltapäivällä on siksi hyvä polkea rannalle ja palata jatkamaan töitä neljän jälkeen, jolloin aurinko ei enää osu ikkunalasiin.

Olen kiertänyt pääkaupunkiseudun uimarantoja Joyce Carol Oatsin pienoisromaanin Kosto: rakkaustarina kanssa. Uimisen ohessa olen lukenut viisikymmentä sivua: Oittaalla pääsin siihen asti, että epäiltyjen lakimiehet asettivat kyseenalaiseksi, kuinka luotettava 12-vuotiaan tyttären todistajanlausunto äidin raiskauksesta ja pahoinpitelystä oli. Aurinkolahden valtavalla välimerellisellä ranta-alueella päädyin tiukkaan kohtaan: "Ketään niistä muista miehistä et rakastanut yhtä epätoivoisesti ja kaipaavasti kuin olit nuorena tyttönä rakastanut John Dromooria." Kivinokan rannalla, romaanin viimeisellä kolmanneksella, teos otti lisää ilmaa, laajeni.