Ranskalainen kesäviihde kiihtyy loppua kohden
Jos astelee sisään BMW-myymälään, harvoin myyjä alkaa kehua vuolaasti Audia. Kirjallisuusmaailmassa kapitalismin ja markkinoinnin itsestään selvät periaatteet eivät kuitenkaan aina päde. Kustantaja saattaa suositella kilpailevan kustantamon kustantamaa kirjaa tai kirjailijaa. Rakkaus kirjoihin ylittää osakeyhtiörajat.
Tammen kustannusjohtaja Outi Mäkinen on kuuluisa dekkariharrastuksestaan. Kai jo pari vuotta sitten samassa päivällispöydässä istuessamme päädyimme jostain syystä puhumaan Fred Vargasista, jonka kokoinen aukko sivistyksessäni oli. Fred Vargasia on Suomessa kustantanut Gummerus, mutta kävi ilmeiseksi, että Vargas on yksi Outi Mäkisen suosikeista. Hän käytännössä vaati minua tutustumaan Vargasin tuotantoon.
Aukkoni oli niin ammottava, että viittasin kirjailijaan he-pronominilla, vaikka Mäkinen käytti englanninkielisessä keskustelussa she:tä. Fred Vargas on todellakin nainen, varsinaiselta etunimeltään Frédérique ja varsinaiselta sukunimeltään Audouin-Rouzeau, syntynyt vuonna 1957 Pariisissa.
Siitä asti tarkoitukseni on ollut tutustua Fred Vargasin tuotantoon. Sopiva sauma osui viimein tänä kesänä, kun pöydälleni kulkeutui uusi, kolmas painos Vargasin Pystyyn, kuolleet! –romaanista, joka on ilmestynyt alkukielellään ranskaksi vuonna 1995 ja Marja Luoman suomentamana vuonna 2002.
Jo se, että romaanista otetaan uusi kovakantinen painos 17 vuotta suomennoksen ensi-ilmestymisen jälkeen ilman elokuvan tai televisiosarjan ajankohtaisvetoapua, kertoo kirjailijan saavuttamasta asemasta. Kysyntää on, siihen halutaan vastata.
Vargasilta on suomennettu alun toistakymmentä rikosromaania, joista suurin osa kuuluu komisario Adamsbergin ympärille kehittyneeseen sarjaan. Pystyyn, kuolleet! – ensimmäinen Vargas-suomennos – on kuitenkin Kolme evankelistaa -sarjan avausosa. Uuden painoksen motivoi se, että kolmiosaisen sarjan toinen osa on ollut tähän asti suomentamatta ja ilmestyi tänä kesänä Marja Luoman suomentamana nimellä Muistoksi käynnistäsi.
Kolme evankelistaa eivät ole evankelistoja vaan historioitsijoita. Samaan taloon asettuvien – ja toistensa tutkimuskohteita veljellisesti halveksuvien – miesten nimet vain sattuvat sopivasti olemaan Mathias, Marc ja Lucien, aivan kuin Uuden testamentin Matteus, Markus ja Luukas. Neljäntenä taloa asuttaa Armand Vandoosler, Marcin eno ja entinen poliisi.
Hädin tuskin neljän miehen kommuuni on saanut asettauduttua taloksi, kun naapurissa asuva entinen oopperalaulajatar tulee pyytämään miehiltä palvelusta: Hänen puutarhaansa on yllättäen ilmestynyt pieni pyökki, ja hän pyytää miehiä kaivamaan sen luokse kuopan varmistuakseen, ettei sen luona ole hautaa tai muuta outoa.
Kolmenkymmenentuhannen frangin palkkio saa historioitsijat tarttumaan lapioon.
Teos käynnistyy verkkaisesti, kun kaverusten yhteensaattaminen ja luonnehtiminen vaatii sivuja. Vielä senkin jälkeen, kun oopperalaulajatar katoaa, historioitsijat ja kirjailija jahkailevat.
Lopussa juoni kääntyilee sitten senkin edestä aivan kuin Agatha Christie olisi vauhdissa. Epäillyt vaihtuvat kuin numerot Jokerin arvontakoneessa.
Rakenteeltaan Pystyyn, kuolleet! on siksi oudon epätasapainoinen. Siinä missä trillerit tavataan aloittaa tapahtuminen keskeltä ja loppuun tarjotaan seesteinen rauhan hetkin, Fred Vargas petaa rauhassa ja lopettaa tapahtumien tuoksinaan. Lukijaa ei taluteta turvaan taistelutantereen tuoksinasta kuin puolentoista sivun päähän.
Hieman samalla tapaa toimii toinen ranskalaiskirjailija Pierre Lemaitre – syntynyt Vargasin tavoin Pariisissa mutta neljä vuotta tätä aiemmin –, jonka Verihäät (suom. Kaija Holma, Minerva 2018) kuuntelin rinnan Fred Vargasin lukemisen kanssa.
Lemaitre on juonen kirjailija. Hänen vahvuutensa ovat näkökulmanvaihdokset, jotka saattavat kääntää kaiken aiemmin luetun uuteen valoon ja tehdä takaa-ajetusta takaa-ajajan, tai toisinpäin.
Kumpikaan ranskalaiskirjailija ei mässäile väkivallalla toisin kuin monet skandikollegansa. Ruumiita syntyy, se on selvää, mutta Vargasille ainakin Pystyyn, kuolleet! -romaanissa väkivaltaa olennaisempaa on kaverusten keskinäinen sanailu ja Lemaitrelle henkilöiden välisten intensiivisten suhteiden tihentäminen.
Ei näiden kahden sattumanvaraisesti lukulistalleni päätyneen kirjailijan perusteella kannata vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä ranskalaisen nykyrikoskirjallisuuden luonteesta, mutta se näyttää ilmeiseltä, että Ranskasta Suomeen tuodaan laadukkaita rikosromaaneja.
Vargasin ja Lemaitren tuotantojen lisäksi esiin kannattaa nostaa vaikkapa Kehtolaulullaan (suom. Lotta Toivanen, WSOY 2018) maailmanmaineeseen noussut Leïla Slimani, jonka esikoisromaanin suomennos Adèle ilmestyy alkavana syksynä.
Trillerimäistä imua joskin ilman rikoksen ratkaisemisen juonta on myös Maylis de Kerangalin Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät -romaanissa (suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen, Siltala 2016). Maylis de Kerangalin toinen suomennos Maailma käden ulottuvilla ilmestyy syksyllä Siltalalta samojen suomentajien suomentamana.
Ne molemmat aion lukea, ja ehkäpä taas ensi kesänä jatkan tutustumistani Fred Vargasin ja Pierre Lemaitren tuotantoon. Kumpikin heistä on myös hyvin äänikirjana kuunneltavaksi sopiva tekijä.