Purnaajan sota – Saara Turunen pilkkaa stereotypioita
”Saara Turunen on kliseeautomaatti”, puuskahti kulttuurintutkija Markku Eskelinen Vanhan kirjallisuuden päivien keskustelussa, jonka aiheena oli naisen paikka kirjallisuushistoriassa. Keskustelun alaotsikossa naisen paikkojen ääripisteiksi oli asetettu Minna Canth ja Saara Turunen.
”Jos nainen kirjoittaa sukupuolisesta heräämisestä, se on [kriitikoiden mielestä] kliseistä! [Se johtuu siitä, että] miehet arvostelevat naisten kirjoittamia kirjoja”, kirjallisuusarvostelija Mervi Kantokorpi vastasi.
Kantokorpi on arvostellut Turusen toisen romaanin Sivuhenkilön Helsingin Sanomiin.
”Sukupuoliero on kuin palkkaerot, tai luokkaero – kaikki tietävät ja tuntevat ne, mutta niistä ei puhuta, kirjailija Saara Turunen pohtii uudessa kirjassaan Sivuhenkilö”, lukee Kantokorven kritiikin ingressissä.
Kuuntelin Touko Siltalan vetämää keskustelua kiinnostuneena, olinhan juuri ryhtynyt lukemaan Turusen Sivuhenkilöä (Tammi, 2018).
Kuuntelin keskustelua myös hämmentyneenä, sillä Kantokorpi ja Eskelinen tuntuivat puhuvan aivan eri kirjasta kuin se, jota olin lukemassa.
Eskelinen osuu naulan kantaan luonnehtiessaan Turusta kliseeautomaatiksi. Sivuhenkilö on tuupattu täyteen odotuksenmukaisia rooleja ja tilanteita.
Vanhemmat tuovat tyttärelleen marjoja. Siskon mies osaa laittaa polkupyörän ketjut paikoilleen (mutta ei ilmeisesti lyhentää niitä). Tapahtuman järjestäjä tarjoaa kirjailijalle esiintymispalkkioksi kahvit. Kustantamon syyskauden avajaisissa naiset poseeraavat ryhmäkuvissa, miehet kallistavat lasejaan tiuhaan tahtiin.
Kliseevyöry on valtava, ja sille on hyvä syy. Turunen ilmiselvästi haluaa osoittaa, millainen on maailma, jossa toimitaan niin kutsuttujen perinteisten roolien mukaan, vailla vivahteita. Sivuhenkilö on nukkekotinäytelmää.
Henkilöt ja tilanteet ovat kliseitä. Niin täytyy olla, sillä Turusen tyylilaji on satiiri. Satiiri saa hengitysilmansa stereotypioista.
Kirjan minäkertoja heittelee piikkejä ympärilleen. Noin naulataan yksin ruokaileva ihminen, tuossa oopperan käsiohjelma, ja näin pilaillaan pesukonetta tuovan työharjoittelijan (”mykkä albiino”) ulkonäön kustannuksella! Vaskipuhallinorkeskerin soittajat pitävät oluesta, ja pikkupaikkakunnan asukkaat näyttävät päähenkilön silmään Temptation Island -ohjelman osallistujilta.
Erityisesti minäkertojan maaleina ovat kirjallisuusinstituutio, sukupuoliroolit ja suhtautuminen lapsettomiin aikuisiin.
Yksittäisiä kohtauksia useammin kirjassa vilahtelevat lähisukulaisten lisäksi pari ystävää ja ”maamme huomattavimman sanomalehden” kriitikko, joka ensin kirjoittaa kirjasta negatiivissävytteisen arvostelun, lopussa antaa samasta kirjasta minäkertojalle kirjallisuuspalkinnon. Miestä – Turusen kertojalle sukupuolella on merkitystä – vedetään kölin ali oikein kunnolla.
Onneksi kyseessä on fiktiivinen henkilö.
Kaikkein eniten Turunen tekee kuitenkin pilaa kertojastaan, päähenkilöstä, joka sanoo itseään sivuhenkilöksi.
Sivuhenkilön päähenkilö on purnaaja, jolle mikään ei kelpaa ja kaikki on huonosti.
Kun hän saa kirjallisuuspalkinnon, palkintopatsas on niin iso, että se pitää hakea seuraavana päivänä lastenvaunuilla. Kun hän pyöräilee, kanssaliikkujat saavat häneltä murhaavat tuomiot. Vanhempien teot ja sanomiset ärsyttävät. Kun hänen kirjansa saa hänen haikailemaansa huomiota, sekin stressaa.
Sivuhenkilö on purnaajan päättymätön sota ihmiskuntaa vastaan.
Patriarkaatin ikeen alla päähenkilö tuskittelee niin kuin on varmaankin jostain feminismin perusoppikirjasta opetellut. Samalla hän mieluusti tukeutuu pinttyneisiin sukupuolistereotypioihin silloin, kun niistä on hänelle hyötyä.
Minäkertojaan kohdistuva iva viiltää syvälle.
Satiiri haluaa muuttaa maailmaa. Se asettaa kehnouden naurun kohteeksi.
Satiiri rääkyy: Ei näin!
Satiiri esittelee kovin koomisen maailman. Eikös olisi hassua, jos ihmiset olisivat tällaisia? se kysyy.
Ja lukija nyökkää: olisihan se.