Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Professori

Blogit Kirjailijan päiväkirja 11.11.2016 09:20
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Kun syksyllä 1995 kaiken tietävänä ja paljon enemmän janoavana aloitin opinnot Helsingin yliopistossa, yksi ensimmäisistä luentokursseistani käsitteli kirjallisuushistoriaa. Opinto-oppaan mukaan meidän olisi pitänyt päästä valistukseen, mutta luultavasti ihailimme Tusculumia niin hartaasti, että hädin tuskin saimme käsiteltyä Vergiliuksen paimenlaulut. Tietenkään unohtamatta niiden yhteyttä Theokritokseen.

H. K. Riikosen polveileva ja alaviitteitä suosiva esitystapa lumosi minut kertaheitolla. Riikosen opetuksessa oli sitä henkeä, jota olin romanttisissa mielikuvissani projisoinut yliopistoon. Hän edusti minulle perehtyneisyyttä, laajaa tietämystä, omistuneisuutta, traditioista kiinni pitämistä ja tiedon kunnioitusta.

Tänään Helsingin yliopistolla järjestetään seminaari elokuussa eläkkeelle jääneen H. K. Riikosen kunniaksi. Riikonen pitää seminaarin avausluennon.

Ensimmäinen opiskeluvuosi oli minulle yliopisto-opintojeni parasta aikaa. Kirjallisuushistoriakurssin lopputentissä muistelen vastanneeni, että Montaigne (häntä sentään luettiin kurssin ohella, vaikkei luennoissa aivan samalla vuosituhannelle päästykään) oli savolainen. Ilmeisesti professorini oli tehnyt saman heimomäärityksen, sillä sain opintojaksosta parhaan arvosanan.

Kävin kuuntelemassa joitakin Riikosen luentokursseja puhtaasta mielenkiinnosta. Erityisesti muistan Kirjeen ja kirjeen kirjoittamisen historiaa käsitelleen kurssin, joka avasi näkemään kokonaisen kiehtovan genren, jossa tiedonvälitys ja kirjallinen ja vivahteikas ilmaisu kohtaavat. Kirjeen kirjoituksen ääni on hävinnyttä arkea, se on historiaa. Kirjeet ja kirjeiden kirjoittajat ovat reliikkejä, eivät sanan uskonnollisessa tai historiallisessa vaan biologisessa merkityksessä.

Kaikkialla yliopistossa ei leijaillut riikoshenki, joten hankkiuduin sittemmin ulos pikareittiä. Graduuni tutustuttuaan Riikonen osoitti hallitsevansa myös poikakirjallisuuden ja sitä koskevan ruotsalaisen tutkimustradition. Riikosen lukeneisuuden laaja-alaisuuden tiesin, mutta silti yllätyin.

Graduseminaarilaiset professori kutsui kotiinsa Tunturikadulle. Pois lähtiessäni löin pyöräilykypärän päähäni ja siteerasin yhtä harvoista runoista, jonka muistan ulkoa: ”Pannaan pää kypärään, se on suojassa siellä, / jos kävisikin kalpaten sotatiellä” (Pentti Saarikoski: ”Vorwärts”).

Oman häpeäni tiedän. Isännän häpeän astetta voin arvailla.

Kun aloitin Parnasson vastaavana tuottajana alkusyksyllä 2014, halusin ensimmäiseen lehteeni ison jutun, jossa Olavi Paavolaisesta uudet kirjat kirjoittaneet H. K. Riikonen ja Panu Rajala keskustelisivat kohteestaan. Keskustelu käytiin WSOY:llä, Paavolainen valvoi meitä Väinö Kunnaksen maalauksesta alkoholin sumentamalla katseellaan.

Lähetin jutun luettavaksi ennalta. Riikonen vastasi pian. Hänen mielestään keskustelussa ei tullut ainakaan hänen osaltaan esiin mitään sellaista, minkä vuoksi artikkeli kannattaisi painaa.

Olin eri mieltä. Juttu julkaistiin kuvien kera.

Myöhemmin syksyllä sain uuden meilin. Jutusta tulleen palautteen perusteella Riikonen arveli, että ehkä siinä sittenkin oli jotain julkaisemisen arvoista.

Vaikka viestinvaihto käytiin sähköpostitse, siinä oli kirjeenkirjoituksen tyyli. Siksi sähköpostiohjelman standardikirjaimet muuttuivat mielessäni Riikosen nykeröksi käsialaksi ja kuulin hänen äänensä.