Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Presidenttipuolisonsa valovoiman peittämä Sylvi Kekkonen riuhtoo itseään itsenäiseksi

Blogit Kirjailijan päiväkirja 5.6.2019 12:02
Karo Hämäläinen
Karo Hämäläinen - avatar
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Kannen suunnittelu: Satu Kontinen. © WSOY

Urho Kekkosen lumovoima jätti kaikki varjoonsa, niin myös hänen kirjailijapuolisonsa Sylvi Kekkosen (o.s. Uino).

Vuodesta 1928 eli 28-vuotiaasta – Sylvi Kekkonen oli puoli vuotta miestään vanhempi – Kekkonen oli täyspäiväinen rouva. Parikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1949 ilmestyi hänen esikoisteoksensa, ajatelmakokoelma Kiteitä, jota seurasi 1950-luvulla kolme teosta. Pitkän tauon jälkeen vuonna 1968 juuri kolmannen kautensa aloittaneen presidentin puolisolta julkaistiin hänen viimeiseksi kirjakseen jäänyt Lankkuaidan suojissa.

Teosten perusteella Sylvi Kekkosta on oikeutettua kutsua kirjailijaksi. Skeptikko kysyy, olisiko teoksia julkaistu tai muistaisiko kirjailijaa nykyisin kukaan, jollei hän olisi ollut Urho Kekkosen puoliso.

Romaanissaan Ensimmäinen nainen Johanna Venho antaa Sylvi Kekkoselle itsenäisyyden. Ennen kaikkea se tapahtuu vahvan kirjailijaidentiteetin kautta.

Kirjallisuus on romaanin Sylvi Kekkoselle oma alue, jolle hänen miehensä ei suoraan tallaa.

 

Venhon romaanin pääaikataso on elokuussa 1966, jolloin Sylvi Kekkonen on ollut presidentin puoliso jo kymmenen vuoden ajan. Sylvi Kekkonen matkustaa yksin Kekkosten lomapaikkaan Katermaan. Siellä hän pohtii elämäänsä ja kirjoittamistaan ja käy päänsisäisiä keskusteluja kesäkuussa kuolleen ystävänsä Marja-Liisa Vartion kanssa.

Hän haluaisi kirjoittaa (käsikirjoitusta, josta sittemmin tulee Lankkuaidan varjossa) mutta ei tunnu osaavan. Hän kadehtii paitsi Vartiota myös miehensä kirjoitustapaa.

”Hän kirjoitti kirjoja ja pakinoita ja puheitakin, ja ne olivat teräviä ja hauskoja ja olennaisessa kiinni, niinhän ihmisen piti olla, minä vain muistelin menneitä ja raapustelin luontokuvauksia. Kieleni oli koko ajan lannistumassa Urhon järkevien, rohkeiden lauseiden alle. Se alkoi tuntua arvottomalta vain siksi, että sitä ei voinut käyttää samaan kuin Urhon kieltä: Urhon jokainen lause oli nuoli, jolla on määränpää. Minun lauseeni ovat hiljaisten välitilojen puhetta, sitä laastia jota ilman talo ei pysy koossa.”

 

Romaanin Sylvi Kekkonen pyristelee varjosta valoon, tai ainakin itsenäiseksi subjektiksi. Hän on perheessä se, jolla on ajokortti. Hän kyllä pärjää yksin mökillä.

Ei se vain helppoa ole, kun Urho Kekkonen hallitsee Suomea ja Sylvi Kekkonen tulee aina alisteisena suhteessa häneen. Sylvi Kekkosen ensi kirjoistakin puhuttiin (silloisen) pääministerin rouvan kirjoitelmina. Edes kirjailijana hän ei pääse eroon miehensä kaiken peittävästä halosta.

Kun Sylvi Kekkonen osallistuu kirjailijaliiton kokoukseen (joka järjestetään Villa Kivessä – fiktiossa se on mahdollista jo 1960-luvulla –, keskustelu vilkastuu vasta, kun hän tekee lähtöä.

”Liiton jäsenet valittavat, että eivät pysty keskustelemaan avoimesti kokouksissa, kun läsnä on Kekkosen puoliso”, Johanna Venho panee Arvo Salon sanomaan Sylvi Kekkoselle.

”Toivoin, että voisin olla kuten muutkin”, romaanin Sylvi Kekkonen kirjoittaa.

 

Urho Kekkosen sivusuhteet olivat jo aikoinaan tunnettuja ja kuuluivat Urho Kekkosen alfauroon imagoon.

Eihän Sylvi Kekkoseen voinut olla sattumatta, kun ensimmäinen nainen sai huomata olevansa seksuaalisessa mielessä miehensä suosikkijärjestelmällä sijalla ynnä muut.

Johanna Venho rakentaa romaanissaan romanttisen suhteen tai ainakin rakastumisen Sylvi Kekkosen ja Olavi Paavolaisen välille 1950-luvun alkuun.

Panu Rajalan Paavolais-elämäkerta Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämä mainitsee Sylvi Kekkosen kahdesti mutta ei vihjaakaan siihen, että Sylvi Kekkosen ja Olavi Paavolaisen välillä olisi ollut vipinää.

H. K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä – Olavi Paavolainen 1903–1964 mainitsee Sylvi Kekkosen kerran, ja asiayhteys on sama kuin Rajalan elämäkerrassa: Sylvi Kekkonen kannusti alkuvuonna 1945 Paavolaista kirjoittamaan Neuvostoliittoa käsittelevän kirjan.

Ajatus Sylvi Kekkosen ja Paavolaisen romanssista on kuitenkin kiehtova, ja se sopii hyvin Venhon romaanin Sylvi Kekkosen kuvaan. Se on suuri itsenäisyysriuhtaisu – eikä sekään näy mitenkään ulospäin.

 

Ensimmäinen nainen maalaa kuvaa Sylvi Kekkosesta minämuotoisen kerronnan ja keksittyjen päiväkirjamerkintöjen lisäksi kuvanveistäjä Essi Renvallin näkökulmasta. Renvall valmistelee Sylvi Kekkosen muotokuvaa ja puhelee niin työnsä vaikeuksista kuin Sylvi Kekkosen hahmosta.

Minäkerronnassa romaanin Sylvi Kekkonen heijastelee itseään Marja-Liisa Vartioon ja mieheensä. Renvall-jaksojen kautta Johanna Venho antaa hänestä ulkopuolisen näkemyksen.  Rakenne on mietitty fiksusti.