”Poliittisesti lesbo, poliittisesti isätön ja poliittisesti nainen”
”Hyvin kerrottu hyvä tarina.” Niin kuulee usein määriteltävän, millainen on hyvä romaani.
Kukin lukija päättää omakohtaisesti paitsi sen, mikä on ”hyvä”, myös sen, kumpi painaa enemmän: tarina vai kerronta.
Itse painotan enemmän kerrontaa. Kerronnalla en tarkoita sitä, mitä esimerkiksi sanasta ”kertomus” ensimmäiseksi tulee mieleen – tunteisiinvetoavuutta, arkkityyppien käyttämistä ja niin edelleen – vaan kirjailijan tapaa työstää materiaaliaan.
Tässä käsitteellisessä tarina–kertomus-jaottelussa ”tarina” on pohjalla oleva tapahtumaketju, ”kertomus” kerronnan eli kirjailijan keinojen käyttämisen tuloksena syntynyt kokonaisuus. Tarina on se, mitä kerrotaan, kertomus näyttää, miten kirjailija ylöspanee tarinansa.
Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta (suom. Outi Menna, Tammi 2018) menee kahtiajaossa kirkkaasti niihin romaaneihin, joissa paino on sillä, miten kerrotaan.
Romaanin tarina lyhykäisyydessään kuuluu: Kehnoista oloista lähtöisin oleva ja isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämä, skarppi ja älyllisesti kunnianhimoinen nainen hurahtaa miesten eliminoimisella hekumoivaan äärifeminismiin, elää huume- ja alkoholitokkurassa ja ampuu Andy Warholia.
Ruotsalaiskirjailija rypyttää tarinan eri aikatasoihin, joita hän lomittaa toistensa kanssa. Aivan aluksi ollaan huhtikuussa 1988 ja päähenkilön Valerie Solanasin kuolemassa, pian kesäkuussa 1968 ja Solanasin vangitsemiskäsittelyssä murhayrityksen jälkeen, ja seuraavaksi vauhtia haetaan kesästä 1945.
Kerronnan muodot ovat häkellyttävän monet. Romaanin luku voi koostua dialogista näytelmäkäsikirjoituksen tapaan. Kertoja saattaa putkahtaa esiin väittelemään romaaninsa päähenkilön kanssa. Luku voi rakentua aakkostetusta listasta, joka lähentelee aforismisarjaa. Lopussa aukeama on silkkaa psykedeliaa ja heijastaa oivaltavasti päähenkilön mieltä.
Stridsberg on muodon kirjailija.
Stridsberg ei maalaa Valerie Solanasista perinteistä muotokuvaa. Hän kasaa sen fragmenteista, eikä niistäkään tiedä, kuinka näköisiä ne ovat.
Se on kaunokirjailijan oikeus, se on kirjailijan velvollisuus. Jos Stridsberg kuvaisi Valerie Solanasin elämän kronologisesti ja todellisuusvastaavasti, tuloksena olisi luultavammin ihan kiinnostava tietokirja.
Ottaessaan historiallisen henkilön romaaninsa keskeiseksi henkilöksi kirjailija sitoutuu tekemään tästä tulkinnan. Kirjan lukemisen syy on tällöin kaunokirjailijan romaani, ei historiallinen henkilö.
Ennen kuin törmäsin Stridsbergin romaaniin ja olin päättänyt lukea sen, en ollut kuullutkaan Valerie Solanasista. Hänen elämäkertaansa en olisi tullut lukeneeksi.
On helppo kuvitella, että osa Stridsbergin romaanissaan esittelemästä materiaalista on autenttista. Niin voimakkaasti Unelmien tiedekunta kuitenkin leimautuu romaaniksi ja toimii romaanin ehdoilla, ettei tule tarvetta tarkistaa. Valerie Solanas on alisteinen Sara Stridsbergille.
Kauhea juttu Valerie Solanasin kannalta: olen tykkänään Stridsbergin hänestä tekemän, ei järin miellyttävän tulkinnan varassa ja pidän sitä totuutena hänestä.
Vertauskohdaksi voi toisaalta ottaa Andy Warholin taiteen. Warhol on ikonisoinut Campbellin keittopurkin niin vahvasti, että nykyisin kuvataiteen katsojalle voi olla merkityksetöntä, onko purkkia tai edes Campbelliä olemassa todellisuudessa.