Poirotin viehätys
Katsoin loppiaisena kaksi jaksoa Hercule Poirot -televisiosarjaa, Norsun muistin ja Neljä suurta. Sain mitä odotin: komeita brittimiljöitä, sotkuisia murhatapauksia, joiden juuret ovat syvällä historiassa, ja ylimyksellisesti käyttäytyvän, puhettaan ranskankielisillä fraaseilla höystävät päähenkilön. Poirotia näyttelevä David Suchet on antanut ulkomuotonsa Poirotille niin vahvasti, että hänet näkee Poirotina myös kirjoja lukiessaan. Peter Ustinov vaikuttaa Poirot-elokuvissaan aivan liian raamikkaalta Poirotin hahmoon.
Brittiläinen ITV-televisioyhtiö on tehnyt Poirot-sarjaa jo vuodesta 1989. Suomessa alkoi juuri pyöriä sarjan kolmastoista tuotantokausi. Sen huipentaa Esirippu-filmatisointi. Esirippu on viimeinen Poirot-romaani, vaikka Agatha Christie kirjoittikin sen jo 1940-luvulla. Kassakaappiin säilötty käsikirjoitus julkaistiin Isossa-Britanniassa hieman ennen Christien kuolemaa. Sen jälkeen on julkaistu muita töitä ja jopa Christien muistikirjoja. Suomeksikin.
Miksi Poirot jaksaa vuodesta toiseen?
Siksi, että televisiosarjan osat ovat aivan muuta kuin Christien romaanit ja novellit, joihin jaksot pohjautuvat. Brittiläiset tv-yhtiöt ovat tehneet paljon hyvää omien salapoliisisankareidensa jälkimaineelle. ITV:n Poirot-sarjassa tarinat on sovitettu nykykatsojalle sopiviksi. Ne hyödyntävät sumeilematta nostalgiaefektiä historiallisilla miljöillään ja haikailevat menneen maailman auvoa, jossa ei tapahdu mitään pahaa – paitsi murhia, katalia juonitteluja ja synkkiä salaisuuksia. Tarinoita on yhtenäistetty ja terävöitetty, sarjan osiin on kirjoitettu samankaltaisuuksia, jotta ne vastaavat paremmin sarjamuotoiseen viihteeseen tottuneen katsojan odotuksia.
Tarinoita on dramatisoitu vahvasti Christien alkuperäisteksteistä jo siitä syystä, että televisio vaatii tuotantokaudelle tiukkaa formaattia. Lyhytproosatekstiä joutuu ehkä paisuttamaan, romaanista taas valitsemaan ne kohdat, joita haluaa painottaa. Romaanit ovat sarjan tekijöille materiaalia, jonka pohjalta he ovat luoneet uutta Poirotia.
Tv-draaman ammattilaiset tekevät kunniaa Christielle tekemällä hänen teoksistaan tasalaatuisempia ja sarjaformaatin mukaisia mutta samalla nykyihmisen kannalta parempia.
Televisiosarjoista on kiistatonta hyötyä kirjoillekin. Se pitää niitä ja salapoliisihahmoja ihmisten mielessä. Christien romaanit voivat hyvin televisioadaptaatioiden ansiosta.
Christie oli kirjailijana varsin epätasainen. Luin muutamia hänen romaanejaan viime vuonna kirjoittaessani Ilta on julmaa. Vaikkapa dekkarikirjallisuuden kiistämätön klassikko Idän pikajunan arvoitus on rakenteeltaan kömpelö. Vain alussa se muistuttaa totuttua romaanikerrontaa. Valtaosa teoksesta on junamatkustajien kuulustelua, vuoropuhelua, jonka katkovat vain lyhyet siirtymät.
Idän pikajunan arvoitus on rakenteeltaan kuin luentomuistiinpanot. Rakenne on tavattoman tehokas mutta jopa palapelidekkarille poikkeuksellinen. Christie tiesi, mikä hänen lukijoitaan kiinnostaa (palapelin ratkaiseminen ja halu päästä kärryille salapoliisineron ajatuksista) ja valjasti muodon palvelemaan tarkoitusta.
Christie oli ehdottomasti juonikirjailija, ja juonen punomisessa hän oli erinomainen. Juuri juonen kekseliäisyyteen perustuu hänen mestariteostensa mestarillisuus – kaikista parhaimpana pidän Eikä yksikään pelastunut -romaania, joka on samalla whodunnit että trilleri. Teoksesta on tehty ainakin kaksi elokuvasovitustakin: jenkkiversiossa on onnellinen loppu.
Poirot-televisiosarjassa en yleensä pysy mukana juonessa, etenkään niillä kerroilla, jolloin olen yrittänyt katsoa Poirotia kuntosalin juoksumatolla. Joitakin Christien usein käyttämiä keinoja toki pystyy arvailemaan, ja sarjassa on käytetty hyväksi alkuperäisten Poirot-tarinoiden lukijan kannalta kiinnostavimpia hetkiä, niitä, jolloin salapoliisi lausuu jotain erikoista ja lukija yrittää arvailla, mitä salapoliisi on keksinyt.
Juuri niihin hetkiin kiteytyy kultakauden brittidekkareiden viehätys.