Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Platon aikalaisromaanin sisällä

Blogit Kirjailijan päiväkirja 2.8.2016 17:41
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Ota kaksi henkilöä, joilla on jostakin asiasta vastakkaiset mielipiteet. Pane heidät samaan tilaan. Anna kameran käydä.

Se on television ja radion ajankohtaislähetyksistä tuttu kaava.

Keksi kaksi henkilöä, joilla on jostakin asiasta erilaiset mielipiteet, ja kuvittele, kuinka he väittelisivät aiheesta. Kuvaile kuvittelusi.

Se on Platonin hyväksi havaitsema ja menestyksekkäästi käyttämä tapa käsitellä yhteiskunnallisia ja filosofisia aiheita.

Sitä hyödyntää myös Pekka Hiltunen uusimmassa romaanissaan Onni, jonka vahva aihe on työelämän muuttuminen 2000-luvulla.

Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen toimittaja, Oskari, joka rimpuilee median murroksessa. Vanhoja journalistisia ihanteita ei enää tunnuta arvostavan, vaan pääosaan on noussut klikkien metsästäminen. Näkökulmasta riippuen Oskari on joko idealisminsa säilyttänyt sankari tai muutoskyvytön jäärä.

Teos alkaa rekrytointikonsultin huoneesta, jossa työpöytänsä takaa Oskaria katsoo itsevarma, menestyvä Emma Lappo, jonka tehtävä on haastatella Oskaria ja kirjoittaa lausunto tämän sopivuudesta toimituspäällikön tehtävään.

Haastattelu alkaa mennä omille teilleen. Oskari ja Emma antautuvat syvään keskusteluun työstä, tavoitteista ja ihanteista. Dialogi polveilee myös vielä henkilökohtaisempiin asioihin. Kumpikin on eronnut ja katsoo ihmissuhteita oman maailmankuvansa ja persoonansa läpi.

Oskarin ja Emman vuoropuhelu muodostaa kolmasosan romaanista. Jaksot ovat lähes kauttaaltaan vuoropuhelua. Hiltunen ei edes ole merkinnyt puheenvuoroja repliikkiviivoilla tai lainausmerkeillä, joita olisi joutunut lyömään melkein joka kappaleen alkuun.

Vuoropuhelu sopii muotona mainiosti ajatusten kehittelyyn. Vaikka äkkiseltään tuntuu uhkarohkealta sitoa kaksi henkilöä staattiseen tilanteeseen, jossa ei juuri tapahdu muuta kuin vaihdetaan argumentteja, ratkaisu toimii, sillä Hiltunen kirjoittaa helposti luettavaa dialogia ja keskustelunaiheet ovat laajalti yleistettäviä. Romaanin rakenteessa Oskarin ja Emman vuoropuhelun kanssa vuorottelevat toiminnallisemmat jaksot, jotka syventävät aiheen käsittelyä.

Onpa hienoa, että Hiltunen on uskaltanut!

Hiltunen tarjoaa samaistumiskohteeksi päähenkilöään ja annostelee Emmalle säästeliäästi empatiaa herättäviä ominaisuuksia, mutta ei asetelma suinkaan ole mustavalkoinen. Voin hyvin kuvitella, kuinka lukupiireissä taitetaan peistä siitä, mitä Oskarin pitäisi tehdä.

Tuo kysymys on sovellettavissa helposti monen keski-ikäisen työelämäratkaisuihin. Onni voi siksi olla vaikkapa henkilökohtainen sparrauskumppani ja hyvä kuuntelija, tai Työelämän huonontumisen lyhyt historia (Juha Siltala, 2004) fiktioksi puettuna.