Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Pakit

Vierailin taannoin Ylen Kultakuume-radio-ohjelmassa. Toimittaja Tuomas Karemo ohjasi Parnasso-aiheisen keskustelun nopeasti deittailuun.

”Kumpi tuntuu pahemmalta: saada pakit kustantajalta vai naiselta?” hän kysyi.

Mutisin vastaukseksi muistaakseni jotain sellaista, että kumpikin tuntuu pahalt…

Tilaa Suomen Kuvalehti ja jatka lukemista

Saat uusia artikkeleita joka päivä ja 100 vuoden lehdet arkistossa.

Katso tarjous Kirjaudu

Karo Hämäläinen

Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Keskustelu

Olen ihmetellyt kustantamojen käyttäytymisessä useaakin toimintatapaa. Ensimmäinen on tämä ns. kohteliain sanakääntein ilmoitettu hylky. Pahin (paras?) esimerkki on jo kolmessa viikossa saamani A4 valokopio, josta tuskin sai enää tekstistä selvää ( niin mones kopio samasta kirjeestä), allekirjoitusta tai mitään nimeä kustantajan logoa lukuunottamatta ei tietenkään ollut ja valkeaan kuoreen oli epäselvällä käsialalla raapustettu nimeni ja osoitteeni. En ole tämän jälkeen kertaakaan ostanut ko. kustantajan kirjoja ( siis vuosiin) enkä usko, että enää koskaan ostankaan. Kyseisen kaltainen käytös viestii mielestäni erittäin ammattitaidottomasta tominnasta.

Toinen esimerkki on sähköpostiin tullut vastaus, että jos meitä sattuu kiinnostamaan, otamme yhteyttä, muuten on turha odotella mitään viestiä. ( Hieman kauniimmin toki muotoiltuna). Luetteloa voisi valitettavasti jatkaa pitempäänkin.

Tietääkseni kirjojen myynti on nopeassa laskussa. Jo vuosia on ollut tiedossa, että todella pieni porukka on ns. kirjojen suurkuluttujia. Jokainen suurkuluttaja ei ole myös potentiaalinen kirjoittaja, mutta luulenpa, että yli 90 prosettia kirjoittavista henkilöistä on kirjojen suurkuluttajia eli kustantajien kannalta siis parasta ja potentiaalisinta asiakaskuntaa. Ainakin osalla kirjoittamista harrastuksenaan tai tosissaan yrittävistä henkilöistä, on myös varallisuutta sekä erityistä halua yhä ostaa ja omistaa kirjoja.

Koska olen tehnyt ns. elämäntyöni kokonaan muulla alalla ja seurannut läheltä yritystoimintaa usealla eri sektorilla, tiedän, että jokainen normaali yrittäjä hurraisi, jos sen yksi tärkeimmistä asiakaskohderyhmistä takoisi nyrkillään takaovella. Mutta mitä tekevät kustantamot? Käyttäytyvät ylimielisesti, tökerösti, torjuvasti ja jopa ilkeästi.

En tarkoita, että jokainen lähetetty käsikirjoitus pitäisi julkaista. En ajattele, että kustantajien pitäisi alentaa rimaa. Mutta miksi markkinointiostasto ei ole mukana vastaamassa kirjojaan tarjoaville asiakkaille? Miksi en ole oivallettu, että kyseiset kirjojaan tyrkyttävät henkilöt sattuvat olemaan myös, ainakin iso osa heistä, todella hyviä asikkaita kirjakaupoissa ja netissä sekä kirjastoissa.

Lisäksi kustannuslalla vaivaa ”hyvä veli/sisko” järjestelmä. Mitä kauemmin olen alaa seurannut, mitä usempaan henkilöön tutustunut, ( ja lukenut vahvistuksen Suomen Kuvalehdestä ((https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/kirjat/vain-harvasta-esikoiskirjasta-tulee-suurmenestys/?shared=44183-0b9f522e-4 )) artikkelin, missä kustannustoimittajat avoimesti myöntävät), on käynyt selväksi, että on oltava oikea suosittelija, tai tunnetava oikeat henkilöt, niin kirjan saa läpi nopeasti ja näyttävästi, muuten tuskin koskaan. Tämä on surullista, sama pätee arvosteluihin lehdissä, kirjan saamaan julkisuuteen jne.

Yleensä kaupallisissa aloilla ei ole varaa ohittaa pätevää, koska raha ratkaisee. Laatua haetaan eikä aina helpoimman kautta. Pitkällä tähtäimellä se on kaupallisesti kannattavinta ja yrityskuvaa vaalitaan herkeämättä. Mutta kustannusalalla ei tunnuta näin toimivan. Onko sen laiskuuttaa, ylpeyttä, tyhmyyttä, ajattelemattomuutta, vai mitä? Se on minulle yhä täysi mysteeri.

Näitä luetaan juuri nyt