Pakit
Vierailin taannoin Ylen Kultakuume-radio-ohjelmassa. Toimittaja Tuomas Karemo ohjasi Parnasso-aiheisen keskustelun nopeasti deittailuun.
”Kumpi tuntuu pahemmalta: saada pakit kustantajalta vai naiselta?” hän kysyi.
Mutisin vastaukseksi muistaakseni jotain sellaista, että kumpikin tuntuu pahalta, mutta toinen koskettaa enemmän aivoja, toinen elimistöä kokonaisvaltaisemmin.
Jälkeenpäin olen miettinyt, että vastaukseni oli väärä. Kumpikin koskettaa elimistöä kokonaisvaltaisesti. Kosketuksen syvyys ja torjutuksi tulemisen varjo määräytyvät sillä perusteella, kuinka sitoutunut itse on ollut yritykseensä.
Kun kustantaja ilmoittaa kohteliain sanakääntein, että tekstille ei ole sijaa kustannusohjelmassa tai että se ei sovi kustantamon profiiliin (näennäisesti vika ei siis ole käsikirjoituksessa vaan ulkopuolisissa tekijöissä – näin tekijä voi itselleen suopeasti ja itseään pettäen tulkita), se on šokki. Mitä enemmän käsikirjoitukseen on pannut vaivaa ja mitä enemmän siitä on itse ollut innostunut, sitä suurempi järkytys on. Analogia ihmissuhteeseen on ilmeinen.
Taiteilijat saavat pakkeja myös kriitikoilta. Monen vuoden työn tulos voi nollautua kerralla, jos vaikutusvaltainen eli Suomen tapauksessa Helsingin Sanomien kriitikko suhtautuu siihen nuivasti.
”Mä ihmettelen tyyppejä, jotka on Hesarin kritiikin jälkeen ihan down viikon verran”, tokaisi ensimmäisen romaaninsa julkaissut ja hyvät arvostelut Helsingin Sanomissa saanut nuori mieskirjailija kustantamon tilaisuudessa menneiden mestareiden muotokuvien tarkkaillessa seinältä.
”Niin minäkin”, puuttui puheeseen hänen varttuneempi kollegansa. ”Kuinka voi selvitä alle kahdella viikolla?”
Psykologiasta tiedämme, että ihminen pyrkii välttämään epäonnistumisia. Epäonnistumisen pelko on suurempi voima kuin menestyksenhalu. Satasen voitto ei tunnu yhtä hyvältä kuin satasen tappio ikävältä.
Mitä tekee taiteilija, joka pelkää enemmän epäonnistumista kuin janoaa onnistumisia? Pienentää panoksensa määrää, tavoittelee pienempää voittoa ja tekee keskinkertaisempaa taidetta.
Se mikä on yksilön kohdalla kohtuullista itsesuojelua, on taideinstituution kohdalla katastrofi.
Näin ei kuitenkaan tunnu onneksi käyvän. Taiteessa mestariteoksen tuoma menestys on niin valtaisan paljon suurempi kuin se, mihin kymmenellä kädenlämpöisellä eli riskittömällä eli keskinkertaisella eli turhalla teoksella saavuttaa, että sitä kannattaa tavoitella, vaikka se olisikin suuruudenhullua ja järjellä tietää, että onnistumisen kertoimet eivät ole omalla puolella. Enkä tarkoita taloudellisesti tai muidenkaan ulkoisten seikkojen vuoksi vaan taiteilijan itsensä kannalta.
Taide on laji, jossa keskinkertaisuudella ja riskittömyydellä ei ole mitään mieltä.