Pahantahtoisten yhteispeli
Sketsiviihteessä tai kaunokirjallisuudessa saa toisinaan nauraa hulvattomasti hahmoille, jotka hahmottavat kommunikaation väärin. Pertti Jarlan suosittu Fingerpori-sarjakuva leikittelee usein kielen monitulkintaisuudella. Tällöin nauramme väärin ymmärtävälle, koomiselle sarjakuvahahmolle.
Sen sijaan silloin, kun ihminen toimii arkiminänään eikä roolihahmona, kommunikaation ymmärtäminen väärin näyttää hölmöltä ja sotii kielen luonnetta vastaan. Tahallinen väärinymmärtäminen ei ole hauskaa vaan yksinomaan typerää.
Kieli on yhteinen sopimus. Tarkoituksena on saada asia välitettyä – ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Tätä tarkoitusta varten kieli on kehittynyt ja kehittyy kaiken aikaa. Puhtaan ymmärtämisen tason yläpuolella ovat nyanssit, mutta viestin välittäminen edes karkealla tasolla on kielen perusta.
Seuraan paria Facebook-ryhmää, joissa naureskellaan ”uudistuvalle kielenkäytölle” kuten toimimattomille vertauksille tai nostetaan esiin yhdyssanavirheitä. Ne parhaimmillaan antavat hyvät naurut, kun lauseen tarkoitus muuttuu koomiseksi väärinkirjoituksen takia.
Pahimmillaan havainnot taas järkyttävät: näinkö huonosti osamme kieltämme?
Ryhmät tuntuvat kuitenkin täyttyvän ilmaisuista, jotka pystyy pahalla tahdolla ymmärtämään väärin. Periaatteena on tällöin: ”jos jonkin voi edes teoriassa ymmärtää väärin, se ymmärretään väärin, ja siksi ilmaisu on virheellinen tai huono”.
Periaate on väärä.
Kieli on yhteispeliä, jossa viestijät yrittävät parhaansa. Molemmilla on yhteinen intressi. Jos puheen kuulija tai tekstin lukija ei halua ymmärtää, ei hän varmasti ymmärräkään. Eikä siinä ole mitään mieltä. Suomen kieli antaa mahdollisuuksia käyttää rakenteita, jotka voi pahalla tahdolla ymmärtää omituisiksi. Ei tosiaan tarvita kuin pahaa tahtoa.
Semmoisiako me olemme, pahantahtoisia väärinymmärtäjiä? Kielisnobeilu on aivan eri asia kuin pahantahtoisuus.
Ei kielen tuottajakaan tosin aina ole liikkein puhtain aikein. Savolainen – niin kuin minä – sysää mielellään osan vastuusta kuulijalle. Runoilijat ovat kehittäneet monimerkityksisyydestä taidetta. Tällöin kuitenkin liikutaan puhtaan kommunikatiivisen tason yläpuolella. Ilmaisulla on muukin funktio kuin johtaminen harhaan, kuulijan tarkoituksellinen kiusaaminen.
Onko siinä sitten mitään mieltä? Se onkin sitten taidefilosofinen kysymys.