Pääsenkö loppuun asti? Maratonfilosofi Guillaume le Blanc etsii juoksun olemusta
Juoksija testailee tietämättään metafysiikkoja niin kuin muut maistelevat viinejä, väittää ranskalaisfilosofi Guillaume le Blanc.
”Erilaisten metafysiikkojen kokeileminen tarkoittaa sitä, että juoksija kokeilee niitä kuin vaatteita sovituskopissa. Kärsimättömän ostajan tavoin hän ei myöskään epäröi hylätä niitä, jos ne eivät sovi hänelle. Juoksemista ei siis voi pelkistää sosiologiseksi harrastukseksi”, hän kirjoittaa.
Le Blancin mukaan juoksun tärkein metafyysinen koe on vastaus kysymykseen: pääsenkö loppuun asti?
”’Loppuun’ ei tarkoita ’itseni loppuun’. ’Loppuun’ tarkoittaa, että kerta kerran jälkeen harpataan hypoteettisesta lähtöpisteestä itse määrättyyn päätepisteeseen. Loppu on siis vain mahdollisuus kytkeä ruumis kestoon ja liikkuvuuteen, suoda sille mahdollisuus jatkaa. Mieluummin toistetaan ensimmäinen askelväli toisessa askelvälissä ja niin edelleen kuin lopetetaan ja heitetään sikseen koko juokseminen: sitähän juokseminen on.”
Koska olen pian viitisentoista vuotta ollut enemmän tai vähemmän aktiivinen juoksija, olen lueskellut eteeni osuneita juoksemista käsitteleviä filosofointeja. Monet niistä ovat joko vaivaannuttavan korkealentoisia tai naiiveja.
Ranskalaisen maratonfilosofin Guillaume le Blancin Juoksu (suom. Tapani Kilpeläinen, Niin & näin 2018) taipuu tässä joukossa korkealentoisuuden suuntaan kuten aluksi siteeraamani katkelma osoittaa, mutta tekee sen poikkeuksellisen hyvin, sillä le Blanc kirjoittaa ja Kilpeläinen suomentaa hyvin.
Juoksu koostuu 42 lyhyestä katkelmasta, joiden tyylilajit, aiheet ja lähestymistavat vaihtelevat villisti. Metafysiikasta le Blanc saattaa loikata jonkun juoksijasuuruuden elämäntarinan esittelyyn ja analysointiin tai alkaa pohtia juoksun suhdetta kapitalismiin.
Jokainen juoksun harrastaja löytää Juoksun sivuilta itsensä. Sen takaa lähestymistapojen ja väitteiden moninaisuus.
”Juokseminen tuottaa juoksijan elimistöön, hänen sisäiseen kemiaansa, juoksun puutetta ja tarvetta korvata tämä puute. Lopulta juoksijasta tulee asfaltin narkkari.”
”Juokseminen on iskujen taidetta.”
”Vaadimme oikeutta ajatella juoksemista ja vieläpä kertoa siitä ajallemme tarkoitettuna fiktiona.”
Tuollaisia virkkeitä Juoksu on pullollaan, ja osa niistä pistää voimakkaasti sieluuni, sillä le Blancin kirjaa lukiessani olen viimeistellyt ensi vuoden tammikuussa ilmestyvää kirjaani Miksi juoksen. Monin kohdin ajatukseni sivuavat hyvin läheltä le Blancia niin, että melkein olen mustasukkainen hänelle siitä, että hänkin on ajatellut noin. Samalla olen tyytyväinen: ehkä kumpikin olemme löytäneet juoksusta jotain universaalia.
Niin: miksi juoksen?
Omassa kirjassani pyörittelen asiaa parisataa sivua ja minulle käy kuin kymppitonnin juoksijalle: rataa kierretään ja kierretään, hengästytään ja väsytään, lihakset kovettuvat, ja lopulta ollaan samassa paikassa, mistä lähdettiin, mutta toivottavasti yhtä kokemusta rikkaampana.
Näin aihetta käsittelee Guillaume le Blanc:
”Kaikki juoksemattomat kysyvätkin juoksijoilta epäilemättä kaikkein filosofisimman ja vaikeimman kysymyksen: miksi sinä juokset? Vastaukset tiedetään etukäteen: jotta tuntisin oloni paremmaksi, jotta pääsisin purkamaan paineita, jotta en olisi niin stressaantunut, jotta viihtyisin paremmin omassa kehossani. Nämä psykologiset vastaukset eivät kuitenkaan yllä ontologiseen argumenttiin, joka tuntuu kertosäkeen tavoin palaavan kaikkein näiden vastausten taustalle: juoksemisella ei ole syytä.”