Onko "Taina Latvalasta" äidiksi?
Jos et tiedä, mitä tekisit, laita mies tulemaan ovesta pyssy kädessä. Raymond Chandlerin neuvo saattaa toimia rötöksistä ammatikseen fiktiota iskeville, mutta joka kirjailijalle sopivaksi ohjeeksi siitä ei ole.
Ehkä Otavan kesäjuhlissa Chandleria on mukailtu uuteen muotoon: Jos et tiedä, mitä tekisit, lähde Italiaan residenssiin, keskity tiukasti jonkin aiheen ympärille, liiku tekstissä ajassa ja paikassa, kokoa materiaali yhteen ja lähetä kustannustoimittajalle?
Näin voisi ajatella sillä perusteella, että niin keväällä ilmestynyt Saila Susiluodon Kehrä kuin elokuussa ilmestynyt Taina Latvalan Torinon enkeli käyttävät monia samoja ratkaisuja. Susiluodon aiheena on ilmasto ja ympäristö ja muotona esseemäinen romaani, Latvalalla naisen halu tai uskallus saada lapsi.
Teoria tyssää kuitenkin virkkeen avaavaan sivulauseeseen. Niin Susiluoto kuin Latvala ovat selvästi tienneet, mitä tekevät. Kehrä ja Torinon enkeli ovat hienoja teoksia.
Latvalan romaanin päähenkilö ja minäkertoja on kovasti neljääkymmentä kohden asteleva nainen. Tyttökaveriporukan viestiryhmässä kaikki muut ovat jo lisääntyneet, ja jälkeläisistä otetut kuvat saavat suurimmat riemunkiljahdukset.
Minäkertojallakin on pitkään jatkunut parisuhde, jonka toinen osapuoli, mies, haluaisi lapsen, omistusasunnon ja yhteisen asuntolainan. Kertoja empii ja pohtii. Olisiko hänestä äidiksi? Olisiko hän valmis kaikkeen siihen, mitä pienen lapsen kanssa eläminen tuttavien kertoman perusteella vaatisi?
Ehkä jonkinlaisena vastareaktiona äitiyspohdinnoille Helsinkiin asumaan asettunut päähenkilö päätyy sivusuhteeseen kotiseudullaan Pohjanmaalla asuvan nuoren miehen kanssa.
Nämä tapahtumat ovat lähihistoriaa. Nykyisyyttä on Torino, josta vuokraamaansa taiteilijaresidenssiin kertoja matkustaa joulun tienoille.
Neitseellinen syntymä on joulun aikaan ollut mahdollista aiemminkin, ja myös kertoja kohtaa joulun ihmeen: hän päätyy huolehtimaan resuisesta tytöstä.
”Pieni tulitikkutyttö” -satu nousee varmasti monen muunkin lukijan kuin minun mieleeni, ja Torinoon, Jeesuksen käärinliinojen kaupunkiin, sijoittuvassa romaanissa myytit ja yliluonnollinen ovat muutenkin vahvasti läsnä. Päähenkilöllä on tapana etsiä vastauksia suuriin kysymyksiin Uudesta testamentista, ja kirjan luvut on nimetty Luukkaan jouluevankeliumista poimituin sitaatein.
Tytöstä huolehtiessaan minäkertoja pääsee maistamaan, millaista on olla vastuussa lapsesta. Teoria ja pohdinnat saavat arkitason ulottuvuuden.
Vaikka Torinon enkelin aihe on aivan ihmiskunnan olemassaolon ja jatkuvuuden ytimessä ja vähintään henkilökohtaisella tasolla mittava ja siksi potentiaalisesti raskas, romaani ei sitä ole. Latvala ylipäätään kirjoittaa sulavasti ja käyttää hyväkseen genrekirjallisuuden konventioita. Torinon enkelissä vilahtaa niin chick litiä kuin kauhua, ja Latvalalle tyypillinen kertojalle naureskelu tai ainakin hymyileminen ehkäisee liikaa vakavuutta.
Samassa residenssissä kuin Torinon enkelin päähenkilö on työskennellyt myös norjalaiskirjailija Karl Ove Knausgård, jonka Taisteluni-sarjan (suom. Katriina Huttunen, Like 2011–2016) on katsottu innottaneen autofiktion suosion nousua 2010-luvulla.
Kirjallisuustieteilijä voisi tulkita, että Knausgårdin mainitsemalla Latvala antaa avaimen tulkita Torinon enkeliä autofiktiona. Yhteyksiä kertojan ja kirjailijan välillä onkin kosolti. Molemmat ovat samanikäisiä suomalaisnaisia ja syntyneet samoilla seuduilla. Kummallakaan ei ole lapsia. Kertojan kirjallinen tuotanto vaikuttaa samanlaiselta kuin Latvalan.
Autofiktiokuurupiilo huipentuu romaanin oivalliseen loppuun, joka samalla sysää romaanin loppuratkaisun romaanin kansien ulkopuolelle, ehkä johonkin syksyn kirjailijahaastatteluun.