Onko romaanin standardimitta 300 sivua?
Viestintätoimisto Kreabin toimitusjohtaja Mikael Jungner sai Twitterin ohuessa kirjailijakunnassa aikaan kuhinaa twiittaamalla:
”Kirjojen yksi ongelma on vakioitu pituus, noin 300 sivua. Joskus se on liian vähän, mutta useimmiten liikaa. Kirjailijat tuhlaa[vat] sekä omaa että lukijoiden aikaa pyrkiessään rutiinipituuteen. Moni hyvä teos onnistuisi alta sadan sivun, olisi jopa parempi. Ei toki aina.”
Vakioitu pituus? Kuka sen muka on määritellyt?
”[N]yt olet väärässä. Totaalisen väärässä”, vastasi kirjailija ja uutisankkuri Matti Rönkä.
”Milloin kävit viimeksi kirjakaupassa tai kirjastossa?” kysyi kirjailija Juha-Pekka Koskinen.
”Miksi pysähtyä siihen [sataan sivuun]? Kaiken fiktion tulisi olla alle sadan sanan mittaista!” ilotteli kirjailija Maria Turtschaninoff.
”Ehdottomasti samaa mieltä. Jos Väinö Linnan [T]untemattomassakin olisi vain 100 sivua, niin meilläkin olisi Suur-Suomi ja Karjala Viipureineen”, twiittasi Jouni Ala-Mello.
Jungnerin provokatiivinen sanavalinta avaa oven hupailulle. Eivätkä arkihavainnot tue Jungnerin väitettä.
Omalla työpöydälläni ovat vierekkäin satasivuinen pienoisromaani ja Täällä Pohjantähden alla -trilogian kaikki kolme osaa sisältävä nide. Kirjojen mitat vaihtelevat kirjojen sivumäärän aritmeettisen keskiarvon ympärillä selvästi enemmän kuin vaikkapa ihmisten mitat. Ihmisillä on paljon enemmän standardimitat kuin kirjoilla.
Jungner on kuitenkin oikeassa. Kirja-alalle on vakiintunut käsitys siitä, millainen kirja on.
Jungner puhui kirjoista yleisesti ja saattoi ajatella enemmän tietokirjoja. Tässä keskityn kaunokirjallisuuteen.
Sivukooltaan valtaosa kirjoista on kohtuullisen samanlaisia. Kieltämättä myös romaanit hakeutuvat kohti Jungnerin mainitsemaa kolmeasataa sivua.
Tämän huomaa esimerkiksi siitä, että sivumäärältään ohuet kirjat on usein taitettu väljästä, sivumäärältään runsaat taas tiheästi, ja niiden sivutkin ovat usein keskimääräistä kookkaampia. Näin kirjojen sivumäärät ovat lähempänä toisiaan kuin niiden merkkimäärät.
Kirjaa kirjoittamaan ryhtyessään kirjailijalla lienee useimmiten mielessään ajatus siitä, minkä mittaisen tekstin hän kirjoittaa. Ajatus ohjaa kirjoitustyötä.
Jos ajatus ei ole tietoinen, se voi olla alitajuinen, ympärillä olevasta todellisuudesta malliopittu.
Eikö sitä paitsi ole aivan luontevaa, että romaaneilla on jonkinmoinen standardimitta, kulttuurisesti yhteinen sanaton sopimus ”romaanin mitasta”, josta poiketaan alas tai ylös? Tehdäänhän monet elokuvat parituntisiksi ja pop- ja rock-biisit muutaman minuutin mittaisiksi. Sinfonioilla on niille vakiintunut kaava ja mitta.
Kertovan kaunokirjallisuuden historiassa sanomalehtien jatkokertomusten mitat ovat vaikuttaneet kertomusten mittoihin ja romaaneina myöhemmin julkaistujen tarinoiden lukujen pituuteen.
Varsinkin genrekirjat tuntuvat viime vuosikymmeninä paksuntuneen. Trilleriltä tavataan odottaa tiettyä mittaa, josta poikkeaminen olisi valinta. Esimerkiksi monet dekkarinlukijat ovat hyvin konservatiivisia kirjojen sisällön ja muodon suhteen, joten kaupalliset syyt ohjaavat noudattamaan toimialastandardia.
Muhkeutta on havaittavissa myös niin kutsutun korkeakirjallisuuden (literary fiction) puolella. Paksusta kirjasta saa näyttävän lahjapaketin. Niin lahjanantaja kuin lahjansaaja tuntuvat saavan vastinetta rahalleen.
Kirjojen kuunteleminen saattaa muuttaa asiaa. Äänikirjaa on ainakin nykyisellä tekniikalla hankala selata eteenpäin. Löysät kohdat paljastuvat armotta.
Lukeminen tuntuu myös monen mielessä muuttuneen suorittamiseksi. Mitä lyhyempi kirja, sitä enemmän päänahkoja ennättää lukea ja kuunnella vyölleen!
Äänikirjoista käymieni keskustelujen pohjalta tuntuu siltä, että juuri äänikirjoissa pituuteen kiinnitetään huomiota ja kirjan pituutta käytetään valintakriteerinä.
”Mieluiten 8 – 10 tuntia”, määritteli eräs paljon lukeva henkilö hänen kanssaan käymässäni Twitter-keskustelussa – ja samalla tuli vahvistaneeksi, että äänikirjoilla on ainakin hänen mielessään ihannemitta.