Onko jalkapallo-ottelu trilleri vai runokokoelma, ja miksi kirja voittaa VHS:n?
”Mikä trilleri!” kiihkoilee selostaja miltei ottelussa kuin ottelussa, jollei peli ole aivan mitäänsanomatonta pyörittelyä.
Jalkapallo- tai muun joukkuepeliottelun trillerimäisyydellä viitataan tietenkin sen jännittävyyteen. Hyvää jalkapallo-ottelua katsoo sormenkynsiään pureskellen kuin Alfred Hitchcockin filmiä.
Jalkapallo-ottelulla on kuitenkin usein myös trilleri-kirjallisuuslajin muoto.
Trillerin samoin kuin jalkapallo-ottelun alkuun kohdistuu suuria odotuksia, joita kansikuva, takakansiteksti ja markkinointi ovat nostattaneet. Kirja vyöryy käyntiin vauhdilla ja asetelmat tulevat selväksi nopeasti.
Kiihkeää alkua seuraa syventelyvaihe. Henkilöihin tutustutaan paremmin ja toiminnan intensiteetti tasaantuu, kunnes viimeisillä kymmenillä sivuilla rytmi kohoaa hengästyttäväksi ja yritystä on kuin maalin tappiolla olevan, ennalta vahvemman joukkueen jahdatessa osumaa. Selostaja kuorruttaa tapahtumia kuin romaanin kertoja.
Pelin edetessä sankarit lakoavat, uusia tehdään. Koetaan epäoikeudenmukaisuutta ja vääriä tuomioita, saadaan palkintoja ja nähdään ihmepelastumisia.
Trillerin ja jalkapallo-ottelun ero on siinä, että stereotyyppisessä trillerissä hyvä voittaa. Jalkapallo-ottelu jäljittelee elämää viihdekirjallisuutta paremmin: lopputulos ei välttämättä tunnu oikeudenmukaiselta, mutta siihen on tyydyttävä.
Tämä dramaturgia vastaa tapahtumahetkellä katsottua jalkapallo-ottelua. Jo illan Urheiluruudussa 90-minuuttinen ottelu on typistetty minuutin koosteeksi.
Jalkapallo-ottelu elää sen katsoneiden mielissä muutamina hetkinä – saati niiden, jotka eivät ole koskaan nähneet ottelua kokonaisuudessaan.
Vuoden 1986 maailmanmestaruuskisojen puolivälieräottelusta Argentiina–Englanti on kiistatta jalkapalloklassikko. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa siitä, olenko kymmenvuotiaana katsonut sen vanhempieni kanssa kesämökkimme vintillä 12-tuumaisesta mustavalkotelevisiosta vai en.
Sen sijaan olen nähnyt lukuisia kertoja, kuinka Argentiinan Diego Maradona tekee maalin kädellään, ja yhtä usein sen, kuinka Maradona kuljettaa Argentiinan kenttäpuoliskolta, harhauttaa joukon Englannin pelaajaa ja lopuksi tekee maalin. (Tässä molemmat maalit reilussa minuutissa.)
Nuo maalit ottelusta kuuluu muistaa. Noihin maaleihin ottelu tiivistyy.
Me, jotka pidämme Maradonan kahta maalia totuutena ottelusta, suhtaudumme siihen kuin kirjaan, josta olemme poimineet kaksi hienoa kohtausta ja luemme niitä rituaalinomaisesti.
Kyllä romaanienkin hienoja kohtauksia – taannoin jouluperinteekseni kuului lukea Seitsemän veljeksen joulukohtaus – herkutellaan itsenäisinä ja ihaillaan niiden mestarillisuutta, mutta yleisempää poimiva lukutapa on runo- ja lyhytproosakokoelmien kohdalla. Runot itse asiassa jäävät elämään yksittäisinä, itsenäisinä, vailla kokoelman kontekstia. Samoin vain perehtyneet harrastajat muistavat, millä albumilla jokin viime vuosikymmenien laulu- ja soitinyhtyeen hitti ilmestyi.
Romaaneista puhutaan kokonaisuuksina, vaikka mielemme tekee niille saman kuin jalkapallo-ottelulle: 500-sivuisesta teoksesta jää mieleen ehkä muutama huippuhetki, juonenkäänne, miljöö, henkilö, jokin dialoginpätkä.
Romaanit säilömme kirjahyllyihin ja voimme halutessamme palata niihin kokonaisuuksina tai huippuhetkiä herkutellen. Siinä mielessä kirja tuntuu poikkeavan jalkapallo-ottelusta: VHS-kasetille otettuja viime vuosikymmenen jalkapallon MM-kisojen alkusarjaotteluita tuskin kukaan katsoi edes silloin, kun VHS-nauhureita löytyi muualtakin kuin tekniikan museosta.
