Oikeilla nimillä
Kahdessa romaanissani päähenkilönä on ollut tunnistettava suomalainen henkilö, ja romaanissa hänen nimensä on ollut sama kuin tunnistettavalla suomalaisella henkilöllä todellisen elämän puolella.
Romaanihenkilöiden nimeäminen samoiksi kuin todellisen elämän henkilöt nousi keskustelunaiheeksi, kun Helsingin Sanomissa Taika Dahlbom kirjoitti Antti Korosta, joka yllätyksekseen oli löytänyt Vepe Hännisen dekkarista kaimansa, joka kaiken lisäksi työskenteli samalla alalla kuin hän itse. Dekkarin Koro oli rikollinen.
On taatusti yllättävää lukiessaan löytää romaanista täyskaimansa. Toisaalta jos kirjailija haluaa antaa romaanihenkilölleen uskottavalta kuulostavan nimen niin kuin realistisissa romaaneissa on tapana, on vaikea välttyä siltä, että henkilöille osuu tosielämän kaimoja. Muistaakseni joskus vuosikymmen sitten silloinen Parnasson päätoimittaja Juhana Rossi haastatteli lihaa ja verta olevia Maria Kallioita ja muita tunnettujen romaanihenkilöiden kaimoja, joita löytyi, tietenkin, useita.
Huomata täytyy, että kyse on kaimoista, ei esimerkiksi ”reaalielämän vastineista”. Jos nimi on yleinen, henkilöllä on kaimoja kosolti arkielämässäkin ja kaimalle tarkoitettuihin puheluihin vastaamiseen tottuu.
Tuntuisi koomiselta syyttää kenen tahansa Jukka Virtasen vanhempia siitä, että he ovat antaneet lapselleen saman nimen kuin jollakulla toisella on. Jukka Virtanen -tapauksessa asian tosin tekee hieman mutkikkaammaksi se, että viime vuosikymmenten ajan nimeä lapselleen miettivä Virtanen on tiennyt ainakin yhden, julkisuudesta tutun Jukka Virtasen.
Yhtä lailla kuin vanhemmilla myös romaanikirjailijalla on oikeus nimetä lapsensa haluamikseen. Olisi kuitenkin järjetöntä kiistää, että romaanihenkilökaimuudesta ei voisi olla haittaa reaalielämän täyskaimalle. Mitä lähempänä reaalielämän kaimaa romaanihenkilö on, sitä harmillisempaa. Ja sitä ikävämpää, jos romaanihenkilö sattuu olemaan luihu tyyppi. Harmi ei kuitenkaan ylittäne kirjailijan vapautta valita henkilöilleen haluamansa nimet.
Itse en ole koskaan selvittänyt, mahtaako romaanihenkilöilläni olla kaimoja tosielämässä. Enkä oikein usko, että moinen selvittely olisi tavallista kustantamoissakaan. Kun kirja on romaani, lukijan tulee ymmärtää, että jo määritelmällisesti se on sepitettä, valhetta, epätotta.
Niinä kahtena kertana, joina romaanini päähenkilö on muistuttanut tosielämän kaimaansa, minun ei ole tarvinnut googlata, sillä olen tiennyt yhteyden ja se on ollut kaunokirjallisen teokseni lähtökohta. Romaanit ovat Urho Kekkonen ja Yksin, joista jälkimmäisen alaotsikko kuuluu: ”Romaani Paavo Nurmesta”. Jo nimellään teokset kertovat yhteyden tosielämän henkilöön, jota päähenkilö muistuttaa.
Tapaukset ovat poikkeuksellisia siksi, että päähenkilöt ovat ensinnäkin julkisuuden henkilöitä ja toiseksi kuolleita. Näille romaaneille olennaista on se kaikupohja, jonka historialliset henkilöt niille antavat.
Juridisestikin asia on helpompi: en esimerkiksi ole voinut loukata sen paremmin Urho Kekkosen kuin Paavo Nurmen kunniaa, sillä vain elävän ihmisen kunniaa voi loukata.
Tarkkana olin kuitenkin siinä, että Yksin-romaanini minäkertoja, kovin Paavo Nurmen oloinen mies, ei mainitse nimeltä poikaansa – hän on minäkertojalle vain poika –, sillä tosielämän Paavo Nurmen ainut poika Matti elää. En pelännyt oikeusjuttuja, suuttumusta tai harmistumista. Pidin ratkaisua hienotunteisena. Sitä paitsi se sopi romaanini minäkertojalle, joka siis ei ole Paavo Nurmi vaan taiteellinen tulkintani hänestä.