Blogit

Proosakirjailijan arkea ja kirjallisuuden ajankohtaisia aiheita.

Nostalgisoiva katse

Blogit Kirjailijan päiväkirja 11.11.2015 11:21
Karo Hämäläinen
Kirjoittaja on kirjailija ja talouteen erikoistunut vapaa toimittaja.

Tampereen aamu oli harmaa. Harvat sateenvarjot vaelsivat Kehräsaaren punaisella sillalla.

Olisin voinut painua hissillä Ilveksen autotallikerrokseen, hölkätä kuntosalin juoksumatolla, pulahtaa uima-altaaseen uudenvaaleasta saunasta. Sen sijaan puin ylle verkkarit ja suuntasin Laukontorin laitaa Pyynikin tihkuun.

En tehnyt askeetikon päätöstä vaan nostalgikon valinnan.

Pyhäjärven synkällä rannalla juoksin läpi hien silmiin valuttavan helteen. Pyynikinharjulle noustessani palasin ennätysmaratonini loppurutistukseen, muistin kannustajien huudot. Harjumaisemassa kuulin linnut kuin kesällä viisi, kuusi tai seitsemän vuotta sitten, joka kesä.

Nautin siitä, että muistin juurakot ja kiersin ne niin kuin ennen. Suomen vanhimmat liikennevalot Itsenäisyydenkadulla toimivat niin kuin aiemmin. Reittivalinnat tulivat miettimättä. Askeleet veivät, ajatukset saivat olla muualla.

Emme tiedä, nostalgisoiko Paavo Nurmi juostessaan tutuilla reiteillään. Yksin-romaania kirjoittaessani panin hänet toimimaan niin, koska uskon, että se on juoksijan mieli. Reitti, jota on juossut sadat kerrat, ei ole vain reitti vaan osa omaa henkilöhistoriaa. Sen juokseminen on muistojen, ei kilometrien juoksemista.

Vanhoille jäljilleen palaavalla juoksijalla on nostalgisoiva katse.

Nostalgisoiva katse on myös omaelämäkerran kirjoittajalla. Oman elämän tarkastelu välimatkan päästä on taistelua itsensä kanssa. Taistelua ja tarkastelua.

Kun mietin Yksin-romaanini rakennetta – työ oli poikkeuksellisen vaivalloista – ja päädyin valitsemaan kertojaksi vanhan Paavo Nurmen, jouduin vastaamaan kysymykseen: miksi romaanini minäkertoja muistelisi?

Haastatteluista ja aikalaistodistajien lausunnoista tiedämme, että tosielämän Nurmi piti monia valintojaan väärinä ja mitätöi saavutustensa arvon. Hän oli ilmeisen katkera vanha mies. Tällainen on myös romaanitulkintani Nurmi. Miksi hän piinaisi itseään käymällä läpi elämäänsä, jonka hän näkee tappioiden sarjana? Panen romaanini minäkertojan esittämään kysymyksen itselleen.

”Se on kuitenkin minun elämäni”, hän vastaa itselleen.

Niin kuin omaelämäkerran kirjoittajalla myös fiktiivisen omaelämäkerran kertojalla on nostalgisoiva katse. Vaikka romaanini Nurmi on katkera hän on minun mielestäni myös ylpeä siitä, mitä on saanut aikaan. Hän salaa kaipaa sitä, mitä joskus oli, kun ymmärtää, ettei enää ole.

Vaikka muistot voivat olla raskaita ja vaikka ne näyttävät, minkä kaiken on tehnyt väärin, ne muodostavat ihmisen. Vaikka muistot ovat elämää, jota ei enää ole, ne ovat kauniita.

Nostalgisoiva katse syventää mielen. Se nostaa hymyn ja vierittää kyyneleen.