Nina Lykke rokottaa 2020-luvun trendihömpötyksiä vastaan
Nina Lykken Kohonnutta riskiä (suom. Sanna Manninen, luk. Krista Putkonen-Örn, Gummerus 2021) on kieltämättä aivan oikeutettua kutsua lääkäriromaaniksi, onhan sen päähenkilö lääkäri. Myös hänen miehensä on lääkäri, mikä lienee melko tavallista.
Aivan tavatonta ei ole sekään, että romaanin nykyhetkessä mies on itse asiassa entinen mies.
Mies on ainakin kertojana toimivan Elinin näkökulmasta ikävän kunnollinen hiihtoaddikti, jonka suurin vika taitaa olla se, että hän laittaa puiset kauhat kerta toisensa perään astianpesukoneeseen. Eikä itse asiassa niin sekään, vaan ennemmin se, että kun päähenkilö huomauttaa miestään siitä, tämä ei suutu eikä sano, että harmaantukoot kauhat, hänhän pesee ne astianpesukoneessa. Ei, hän vain pyytää anteeksi ja laittaa taas seuraavan kerran puuastiat tiskikoneeseen.
Johonkin tuollaiseen kai parisuhteet päättyvät.
Yleislääketieteen erikoislääkärin Elinin puolivahingossa tapahtuva tapaaminen vanhan heilansa kanssa, siitä poikiva salasuhde ja avioero antavat romaanille juonen ja kehyksen, jonka sisään Nina Lykke pudottelee aikalaissatiirinsa herkulliset täytteet.
Kirjailija antaa Elinin lasetella sensuroimattomia näkemyksiään kanssaihmisistään. Entisöityvän puolison, salaheilan, tämän puolison ja oman äidin ohella osansa saavat vastaanotolla käyvät potilaat, tai asiakkaat, kuten heitä tulee kutsua.
Sarjatuli alkaa jo romaanin ensimmäisissä virkkeissä:
”Kukaan ei tunne kansan pohjavirettä niin hyvin kuin omalääkäri. Minä olen kokenut kaiken, gluteenittoman, laktoosittoman, sokerittoman, kaikki ne netti- ja lehtiotsikot jotka saavat terveet ihmiset uskomaan, että kaikki järjestyy, jos he lakkaavat syömästä leipää ja juustoa. Keski-ikäiset eivät ymmärrä, miksi ivat koko ajan niin väsyneitä. Se johtuu siitä että alat olla vanha, minä kerron heille, mutta he kuvittelevat ettei ikääntyminen koske heitä, aivan kuten he luulevat ettei kuolema koske heitä. Että heidän kohdallaan tehdään poikkeus.”
Romaanilla ei olisi edellytyksiä nousta bestselleriksi, jollei minäkertoja itse olisi kovinkin epätäydellinen.
Elin asuu vastaanottohuoneessaan, minkä tietenkin pyrkii salaamaan työkavereiltaan. Hänen tärkein keskustelukumppaninsa on huoneen nurkassa seisova muovinen luuranko, jota hän kutsuu Toreksi. Hän janoaa alkoholia enemmän kuin olisi kohtuullista. Eivätkä miessuhteetkaan järin tyylikkäästi suju.
Oman vajavaisuutensa ansiosta Elinin on lupa ärsyyntyä häntä häiritsevistä nykymaailman ilmiöistä ilman että se tuntuisi lukijasta muita paremmaksi asettuvan ylimielisyydeltä.
Hän saa suivaantua vapaamieliseksi itsensä mieltävän kaupunginosan suvaitsevaisuuden loppumisesta siinä vaiheessa, kun alueelle muuttanut homopari odottaakin naapureiltaan edes jonkinlaista pedanttiutta. Hän voi sanoa ylipainoisen tytön isälle tytön kuullen, että tytön pitäisi syödä vähemmän, ja vähät välittää isän hysteerisestä pelosta syömishäiriön triggeröitymisestä.
Nina Lykken kertoja osaa olla hurmaavasti poliittisesti epäkorrekti. Ehkä myös reilun viidenkymmenen vuoden ikä antaa Elinille vastustuskykyä trendejä vastaan: aivan jokaisen ajatusaallon harjalle ei tarvitse nousta.
Kohonnut riski on tekstin tasolla kauttaaltaan kepeää mutta ei lainkaan löysää.