Nämä kirjat jäivät 1900-luvulle – ja hyvä niin
Arto Paasilinna täyttää tänään 75 vuotta. Onnittelut!
WSOY:n tiedote menestyskirjailijan syntymäpäivästä herätti muiston.
Kun Arto Paasilinna 25 vuotta sitten täytti 50 vuotta, hän oli suosionsa huipulla ja kirjamyynti yleisemminkin kukkeaa lama-ajasta huolimatta. Edellissyksynä Paasilinnalta oli ilmestynyt romaani Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä, sitä edellisenä Hurmaava joukkoitsemurha, joka taisi olla ensimmäinen kosketukseni Paasilinnan romaaneihin.
Olin liittynyt Suureen Suomalaiseen Kirjakerhoon ja saanut Hurmaavan joukkoitsemurhan jonkinlaisena tutustumisetuna. Hauska ja traaginen matka Euroopan halki tuntui jylhältä leikiltä kuolemanvakavalla asialla. Proosakerronta veti. Pidin kirjasta niin kuin kai teinipojat yhä nykyäänkin pitävät Paasilinnasta.
Ei Paasilinnasta minulle varsinainen esikuva tullut, mutta mielikuva kyllä. Hän edusti kirjailijaa, ja samoihin aikoihin yläkouluikäisenä olin alkanut kovasti kiinnostua paitsi kirjallisuudesta myös kirjailijuudesta työnä.
Vähänpä silloin tiesin, vähänpä silloin ymmärsin!
Arto Paasilinnan 50-vuotisjuhlista kerrottiin lehdissä. Muistelen nähneeni kuvan, jossa WSOY:n silloinen kirjallinen johtaja Jorma Kaimio ojentaa päivänsankarille kasan kirjoja.
Syntymäpäiväjuhlien kunniaksi WSOY otti uudet painokset kahdeksastatoista Arto Paasilinnan siihenastisesta romaanista ja julkaisi ne kolmen romaanin ”trilogioina”, joille oli laadittu uusi ja yhtenäinen ulkoasu. Siis kuusi muhkeaa nidettä.
Silloin viisitoistavuotiaana ajattelin, että siinä voisi olla jonkinlainen tavoite: kirjoittaa niin hyviä kirjoja, että 50-vuotispäivänä saa lahjaksi oman tuotantonsa kootut teokset.
Nyt kun 50-vuotispäivään on matkaa enää reilut yhdeksän vuotta, on helppo todeta: ei onnistu!
Eikä syy ole yksinomaan kaunokirjallisen tuotantoni laadussa tai myynnissä. Kun Ilkka Remes täytti viisikymmentä reilut neljä vuotta sitten, ei hänen merkkipäiväänsä juhlistettu kootuilla teoksilla. Ne yksinkertaisesti eivät ole 2000-luvun tapa lähestyä kirjallisuutta.
Kootut teokset ovat olleet merkki merkkihenkilöydestä. Klassikkokirjailijoiden koottuja teoksia tapasi ilmestyä paitsi merkkipäivinä myös postuumisti. Nyt niitä saa antikvariaateista ilmaiseksi, jos jaksaa kantaa pois. Tai luultavasti ei saa, koska antikvariaatit eivät huoli koottuja teoksia täyttämään hyllyjään.
Kirjailijoita ei lähestytä tuotantoina vaan teoksittain, ja se on aivan oikea luku- ja lähestymistapa. Tuotanto koostuu teoksista. Teos on perusyksikkö.
Kun kirjailijat täyttävät tai heidän kuolemastaan tulee kuluneeksi tasavuosia tai kustantamo jostain muusta syystä haluaa ottaa uusintapainoksen ja antaa sille uuden ulkoasun, teoksia julkaistaan yksittäisinä niteinä ja yksittäisistä teoksista sen sijaan, että useita teoksia laitettaisiin yksien kansien sisään ja kerralla julkaistaisiin tekijän koko tuotanto. Harvinaisen poikkeuksen muodostavat teosparit tai alkujaankin sarjaksi, esimerkiksi trilogiaksi, kirjoitetut teokset, ja kokonaan oma lukunsa ovat kriittiset editiot.
Hauska ja ilahduttava poikkeus säännöstä ovat laajat lyhytproosakoosteet. Etenkin Teos on kustantanut yksissä kansissa vaikkapa Georges Simenon’n ja Arthur Conan Doylen dekkaritarinoita ja Paavo Haavikkoa huonosti sängyssä luettavaksi sopivassa formaatissa.
Syyt ovat kaupalliset, esteettiset ja käytännölliset.
Tämä taas ei mitenkään sulje pois sitä ilmiötä, että esimerkiksi trillerisarjoja tehdään ulkoasultaan yhdenmukaisiksi niin, että teokset näyttävät hyllyssä tyylikkäältä kokonaisuudelta. Jälleen syyt ovat kaupalliset, esteettiset ja käytännölliset.
Enää en ajattele, että olisipa hienoa saada omia vanhoja kirjojaan uusissa kansissa 50-vuotispäivälahjaksi. Kirjailijana tavoitteet ovat uudessa tuotannossa, eivät menneessä.